Japanilaisjoulu, uusi vuosi ja vaihdon loppu

Suuret pahoittelut päivityksien puutteesta! Jotenkin blogin päivittäminen vain on vaivalloista, etenkin kun asetan näille päivityksille tiettyjä vaatimuksia. Lisäksi aikaa koneiluun ei ole ikinä paljon enkä voi siirtää kamerasta kuvia suoraan omalle koneelle joten kaiken kaikkiaan on yksikin päivitys on pitkähkön prosessin takana. Mutta nyt voisin kertoa millaisia olivat joulu ja uusi vuosi itselläni Japanissa, totta kai kuvien kera. Ja koska vaihtoaikani on jo lopussa, taidan myös kertoa vähän enemmän vaihtopaikastani kun se ei ole ihan sieltä normaalimmasta päästä.

Hokkaidon Obihiron tiedättekin, sivupalkin kartastakin kun löytyy, mutta sijaintini tässä pohjoisen pikkukaupungissa on melko erityinen. Kyseessä on Ban'ei-nimisten hevosajojen (races) tallialue, 帯広競馬場　Obihiro keibajyou, jossa hevosia on viitisensataa ja täällä työn puolesta asuvia ihmisiä parisensataa. Asunnot ovat tallien yhteydessä, eteisestä kun astuu ulos on vastassa tallikäytävä hevosineen. Muusta kaupungista alue on rajattu aidalla ja sisään päästäkseen tarvitsee ID:n (itselle ID tehtiin heti vaihdon aluksi ja vierailijoille annetaan valiaikainen ID), jonka asukkaat antavat portinvartijoille (ihan univormut ja kaikki siis heillä) tallialueen ulkopuolelle lahtiessa.

Isoin ihmisryhmä ovat tallityontekijät jotka hoitavat hevosia, putsaavat tallia ja tekevät muita käytannön hommia. Tallityöntekijöiden lisäksi ammatteja ovat yhden tallin "johtaja" joka päättää tallin hevosista ja ajoihin menemisistä, ja myös jockey:den (ajajat? miksei päähän tule yhtäkään järkevää suomalaisvastinetta millekään) ajamista hevosista. Yhdellä jockeylla ei siis aina ole sama hevonen, vaikka yleensä kuitenkin saman (asuin)tallin hevonen onkin. Oma hostisäni on siis jockey, ja ajoja on aina viikonloppuisin lauantaista maanantaihin. Hostaidin ja -veljien kanssa aina yhdessa kannustetaan ja taalla vaihdossa ollessani hostisä voittikin yhden tärkeän kisan kuten aiemmassa merkinnässä olenkin maininnut. Ajojen lisaksi hostisä tekee tallihommia (hevosten ruokinta, ulkoiluttaminen ym.) yhdessa kolmen tallityöntekijän kanssa. Ikähaarukka on aika laaja, olen kuullut monien lukion/muun opiskelun kesken jättäneen miehenalun tulleen tänne toihin, lapsiperheitäkin on paljon, ja aikuisia tai vähän iäkkäämpiä miehiä nyt tietenkin on reilusti.

Siis tämmöinen asuinpaikka. Itse olen tykannyt paljon, vaikka Suomen arkeen verrattuna taalla elaminen on aika erilaista normaaliin japanilaisarkeenkin verrattuna. Kodit ovat melko pieniä mutta tämän ansiosta en ole viettänyt liikaa aikaa yksin tai ehtinyt koti-ikavöityä vaan oppinut japania ollessa yhdessä hostperheen ja hostperheen tuttujen kanssa. Yksi keibajyoun erityispiirre onkin ihmisten valiset suhteet, taalla ollaan tyon puolesta usein riippuvaisia toisista (etenkin ylemmistä) ihmisistä joten jo sen takia sosialisoidaan paljon, mutta myös muuten suljetun yhteisön sisällä tuttuja ollaan melkein kaikkien kanssa ja kylään (yleensa illalliselle) tulee lähes joka päivä joku. Olen siis tavannut paljon ihmisia, joille lähes kaikille olen ollut ensimmainen ulkomaalainen tuttavuus. Hauskoja tilanteita ja keskusteluja on sen myötä riittanyt.

Mutta sitten jouluun, josta on paassyt kulumaan jo aikaa. Japanilainen joulu nyt ei tietenkaan kun ole lahellakaan suomalaista joulua, haluan jakaa vähän. Eroavaisuudet ovat tietenkin itsestäänselvää, japani kun ei ole kristinuskoon kuuluva maa ja melko kaukana maista joissa jouluperinteet ovat alkaneet. Sinänsä on hassua etta joulua vietetään ollenkaan, mutta kaupalliset voimat nyt aina pitavat erityissesongeista ja amerikan hienouksia japanilaiset tykkäävät fanittaa. Ja kuka nyt ei juhlista pidä. Mutta siis joo, miten täällä joulua vietetään. Lapset saavat joululahjoja vaihtelevasti, mutta luonnollesti melkein joka kaupalla on joulukampanjointia. Hämmentävä osa on se että parhaiten jouluna myyvät konditoriat (joilla on täällä Japanissa vähän eri asema kuin Suomessa, täällä Hokkaidon pikkukaupungissa on kolme kuuluista konditoriaa ja käsintehtyjä kakkuviipaleita ynnä muita voi niiden putiikeista ostaa suht. halvalla) koska japanissa jouluperinne on joulukakku. Siis oikeastaan ihan normaali täytekakku, josta jouluisen tekee vain ajakohta ja päälle laitettavat joulukoristeet. (syötävästä tehty Merry Christmas -kyltti, joulupukki, joulupukin talo tms.) Siihen jouluasiat melkein loppuvatkin, jouluna ei ole erityistä lomaa tai muita erityisiä syötäviä ja joulua vietetään koristeita lukuunottamatta vain yksi päivä. Pariskunneittain viettäminen on myös suosittua. Perheen yhteen kokoava tärkeä rauhallisesti vietettävä juhla valtavine lahjakasoineen ei siis kyseessä ole.



Seuraavassa uusi vuosi-selityksessä saattaa olla virheitä, keibajyoun (tämä tallialue jossa asun) perinteet ja käytännöt kun saattavat vähän eriytyä tyypillisestä japanilaisesta uudenvuoden vietosta. Mutta siis joo, joulun sijaan uudella vuodella on se vuoden tärkeän juhlan asema. Itse asiassa sitä vietetään kahteen kertaan: bounenkai ja shinnenkai, vuoden päättävä juhla ja vuoden alkamisen juhlinta. Tärkeää ovat uuden vuoden yhteydessä annettavat tervehdykset, vuodenvaihtoa ennen kiitellään kuluneesta vuodesta ja uuden vuoden alettua pyydellään suopeaa suhtautumista tänä alkaneenakin vuonna. Vuodenvaihde vietetään yhdessä perheen kanssa ja kaikista tv-ohjelmista on pitkä uusivuosispesiaali. Erityisiä uuden vuoden ruokia on paljon, vaikka monia kyllä soidaan pitkin vuotta muutenkin (esim. soba ja mochi). Korttejakin japanilaiset lähettävät uutena vuotena joulun sijaan, tutuille kerrotaan mitä kuluneena vuonna tapahtui ja sanotaan edellämainitut tervehdykset. Korttipohjat joille lähetettävät kortit tulostetaan tai käsin kirjoitetaan ovat muuten kaikki samanlaisia ja niiden saaja on aina yhden arpalipun saaja. Uuden vuoden alettua tarkistetaan kortin kulmaan painettu numero internetistä tai lehdestä, jolla on saattanut voittaa postimerkkejä tai telkkarin.


Uuden vuoden kortit. Toisessakin kortissakin on kuva toisella puolella, mutta käänsin osoitepuolen sen näyttääkseni. Keskellä lukee katakanoilla + yhdellä kanjilla "Hasala Irina -sama" ja kulmassa näkyy vähän sitä arpajaisnumeroa.


Uuden vuoden ateria saman tallin ihmisten kanssa. Silmälasipäinen mustiin pukeutunut vasemmalla on hostisäni. Loput ovat tallityöntekijät ja valkopaitaisen tallin johtajan perheejäsenet (peace-merkkiä tekevä pöydän päässä oleva edellämainitun poika).

Päähäni ei edelleenkään uppoa ajatus siitä että olen lähdössä Obihirosta parin päivän päästä ja helmikuun viides päivä kotiin Suomeen. Olen jo tottunut ja rakastunut niin paljoon täällä että on todella epätodellinen olo että nyt yhtäkkiä olen taas jossain missä mitään tätä ei ole. Vaikka kyseessä onkin kotimaa jossain toisella tavalla tuttuja ja kivoja asioita ja ihmisiä on paljon, ahdistaa. Pelottaa paluukulttuurishokki ja sosiaalisten suhteiden laita. Japanin koulussani käyn huomenna viimeistä kertaa, seremoniassa jossa kolmosluokkalaisten lisäksi minutkin hyvästellään. Hyvin virallisesti. Pidän (taas) puheen, minulle ojennetaan lahja ja jonkinlainen kunniaplakaatti, ja poistuessani poistun kunniakäytävää aplodien kera. Ihan hölmöä. Vaikken en ole kouluni hirveä fani kun kaikki ovat niin kuuliaisia ja työtä tekeviä että minulle tulee säälittävä olo eikä kukaan ehdi puhua tai hengata kanssani, niin kieltämättä tulee kouluakin ikävä. Sain niitä kavereita muutaman tehtyä, ja kun viime perjantaina luokkalaiseni pitivät jäähyväisjuhlat enkuntunnilla, liikutuin paljon. Kaikkien 40 oppilaan kirjoittamat viestit kirjaseen sisälsivät melkein jokainen sanat "oli lyhyt aika, mutta kiitos kun olit luokassamme" "olisin halunnut jutella enemmän" ja "oli hauskaa kun olit luokallamme". ;___; Olisi vaan pitänyt kaivaa se sosiaalisuusrohkeus jostain. Mutta joo, tämmöisiin haikeisiin tunnelmiin lopetan, ei taaskaan ole aikaa kirjoittaa kaikkea mitä haluaisin jakaa.

never ever saw it coming at all

Otsikko Regina Spektorin Hero-biisistä. Olen viime aikoina kuunnellut paljon kyseistä biisiä ja muitakin laulajattaren surullisempia biisejä koska no, fiilis on todella melankolinen. Tällä hetkellä minun pitäisi saada opiskeltua kahdessa viikossa neljän kurssin asiat (mielellään niin että saisin hyviä arvosanjoja), pysyä henkisesti kasassa valtavan tunnekuohun vallitessa ja tehdä päätös.

Päätös on vaikea. Tilanne on se, että Japanin AFS ei ota vastaan vaihtareita ollenkaan kevään tai edes kesän aikana. Se on varmaa ja joustaa he eivät aio (vaikka esimerkiksi YFU aikoo lähettää vaihtarinsa huhti-toukokuussa jos tilanne siihen mennessä rauhoittuu). Nyt järjestö tarjoaa meille noin 5kk:n (elokuun loppu-helmikuun alku) lyhytohjelmaa, maan vaihtoa toiseen tai kaiken järjestölle maksetun rahan palauttamista. Näistä pitäisi siis valita yksi.

Haluan Japaniin suunnattoman paljon ja siellä pidemmän ajan viettäminen on ollut unelmani pitkään (lukekaa edellinen merkintä jos haluatte yksityiskohtia). Vaihtovuosi on ollut kaikin puolin loppuun mietitty juttu - mutta kun tämä annettu vaihtovuosi ei ole vuosi. 5 kuukautta on 11 kuukauteen verrattuna hirveän vähän. En ehdi siinä oppia kieltä tai sopeutumaan kulttuuriin yhtään niin hyvin. Menisin silti ehdottomasti, 5 kk on kyllä paljon, paljon parempi kuin ei mitään. En halua luovuttaa japaniharrastuksen suhteen (vaikka anime- ja mangainnostus onkin jo kuihtunut) ja oikeasti oppia kielen, ja 5 kk Japanissa saisi kielitaitoni paranemaan valtavasti ja kasvattaisi ihmisenä ja niin edelleen.

Lähtisin kyllä, jos sen hinta olisi vähän vähemmän kuin 84% lähes vuoden kestävästä ohjelmasta. Vajaaseen vuoteen älyttömän rahamäärän sijoittaminen on tuntunut vielä järkevältä, mutta yli 6000 euroa 5 kk:sta on aivan liian paljon. Etenkin, kun suunnitelmissani on omaan asuntoon muuttaminen: edessä on köyhä opiskelijaelämä, joten rahalle olisi kyllä todellakin käyttöä. Oma maksuosuuteni vaihtovuodesta oli 1900 euroa ja kun mietin miten paljon kivempaa, helpompaa ja piristävämpää se voisi tehdä omillaan asumisesta ja elämästä ennen sitä ei ole itsestäänselvyys että käytän sen alle puolen vuoden ajanjaksoon. Eikä raha ole ainut asia, miksi mietin Suomeen jäämistä: olen viihtynyt nykyisessäni lukiossa ihan valtavan hyvin ja vaihtovuosi, joka ei enää edes ole edes vuosi, sotkee kyllä koulukuvioita sen verran että jos voisinkin nyt käydä lukion normaalitahtia läpi, olisi kyllä todella mukavaa. Voisin osallistua esteettä koulun toimintaan ja tapahtumiin ja edetä opinnoissa. On sekin minulle tärkeää.

Niin tärkeä kuin Japani minulle on ja kuinka rankkaa on katsoa monen kaverin lähtevän sinne, olen oikeasti kallistumassa nyt Suomeen lukion ajaksi jäämisen puoleen. Vaikka hetkittäin tulee varmasti olemaan katkeraa ja surullista, tiedän että Suomessa tulee olemaan kivaa ja myös helpompaa kuin Japanissa. Pääsen Japaniin varmasti jotain kautta myöhemmin, sen lupaan itselleni, ja lupaan myös jatkaa esimerkiksi japanin opiskelua vaikka se tuntuukin mälsältä tietäen etten välttämättä mene sinne hirveän pitkäksi aikaa.

There goes my dream

Valtavan tuhoisan luonnonkatastrofin ja siitä johtuvan ydinkatastrofin uhan takia lähtöni vaihtoon peruuntui. Tämä oli järjestöni AFS:n päätös. Lähden mahdollisesti yhdeksi lukukaudeksi (reilut 6 kuukautta tähän asti kaavaillun lukuVUODEN eli reilun 10 kuukauden sijaan) Japaniin elokuussa.

Tuossa on tilanteeni pähkinänkuoressa. Lopputeksti on lisätietoja ja tarkennusta siitä miten tämä elämääni vaikuttaa - ja siksi aika pitkälti suoranaista angstausta. Tiedostan, että se on itsekästä japanilaisten ahdinkoa ja montaa muutakin asiaa ajatellen, joten jos se tai jokin muu häiritsee tai ei vaan kiinnosta, suosittelen lukemisen jättämistä tähän.

Useimmat tätä blogia lukevat ihmiset ovat tunteneet minut kauan, mutta selitän tämän kunnolla ihan varmuuden ja selkeyden vuoksi. Olen ollut enemmän ja vähemmän japsiernu (vihaan tuota sanaa mutta koska se on selkeät assosiaatiot tuova ja kuvaava, käytän sitä tässä) todella, todella kauan aina viimeiseen pariin vuoteen saakka. Harrastus lähti jo alle ala-asteikäisenä liikkeelle, Pokémonin ja siihen aikaan vain englanninkielisinä teksteillä poltetulla cd:llä (tv:stä tullutta Totoroa lukuunottamatta joka oli VHS:llä) olleiden Hayao Miyazaki -leffojen merkeissä. Myöhemmin innostuin todella (tuli Ranma ½ ja muut ensimmäiset suomimangat, Sailor Moon, ja lopulta löysin mangan ja animen netistä) ja ala-asteen loppu ja suurin osa yläastetta olivat minun japaniharrastukseni kulta-aikaa. Eniten tietysti tuli kulutettua sitä popkulttuuria, mutta kaiken muunkin Japaniin liittyvän asian imin itseeni kuin mikäkin pesusieni.

Japanista tuli siis minulle harrastuksen kohde ja tärkeä asia, ja siinä kun mietin kuinka hienoa olisi käydä Japanissa, rupesin haaveilemaan vaihtovuodesta. Ensimmäiset ajatukset asiasta syntyivät jo viidennellä luokalla ala-asteella. Ajatus hautui ja päätyi ihan toteutusasteelle. Samassa ajassa opin Japanista yhtä sun toist - myös ne tuon saarivaltion yhteiskunnan mittavat nurjat puolet. Ja sen että loppujen lopuksi elämä siellä ei olisi Suomen oloihin verrattuna kovin vapaata tai hohdokasta. Kiintymys maata kohtaan kuitenkin jäi ja jatkoin mm. japanin opiskelua, Japaniin liittyvien asioiden selvittämistä ja vielä pitkään myös animen katsomista ja mangan lukemista. "Kaikki Japanista tuleva on kivaa"-vaiheesta pääsin kuitenkin pois. Mielenkiinto säilyi, ja koska halusin oppia kielen kunnolla, lopulta hain vaihtoon. Varmuuden vuoksi melkein vuoden etuajassa. Ja keväällä 2010 minut hyväksyttiin kevään 2011 lähtijäksi.

Eli niin, tässä vaiheessa ehkä tajuatte kuinka selkeä päämäärä Japaniin vuodeksi lähteminen oli. Se on ollut pisimmälle eteenpäin suunniteltu asia koko elämäni aikana, eikä vaihtoon lähteminen ole missään vaiheessa ollut itsestäänselvyys, ei todellakaan. Minun lisäkseni myös perheeni näki valtavasti vaivaa. Vuoteen tarvittava rahamäärä ei ollut mikään valmiina oleva tai ei missään tuntuva. Mutta lopulta mahdollinen, koska olen niin onnekas että vanhempani olivat ja ovat valmiita uhraamaan enemmänkin minun unelmani takia.

Sen ajan, kun olin ohjelmaan hyväksytty vaihtari odottamassa lähtöä, ehdin lukea muiden kokemuksista yhtä sun toista ja myös käydä läpi ison liudan erinäisiä vaiheita ja tunteita. Lukioon mennessäni ja siellä valtavan hyvin viihdyttyäni rupesin harmittelemaan kaikkea sitä mitä Suomeen jää kun lähden vuodeksi. Pohdin myös, mikä kaikki voikaan mennä vikaan. Tiedostin ja totesin myös, että vuosi tulee olemaan rankka ja paikoittain hirveä, mutta samaan aikaan tiesin sen olevan ainutlaatuinen tilaisuus oppia vieras, eksoottinen kieli ja kulttuuri sekä kasvaa ja itsenäistyä. Eli koko ajan halusin kuitenkin lähteä ja olin ylpeä siitä että olin lähdössä.

Tätä kirjoittaessani selvisi myös, että hyvä kaverini johon tutustuin lukiossa ja joka oli myös lähdössä Japaniin vaihtoon pääsee lähtemään huhtikuun lopussa. Tai niin, hänhän lähtee, minä OLIN lähdössä. Vaikka tykkään hänestä hirveästi, en usko että voin hirveästi iloita hänen puolestaan. Ainakaan vielä pitkään aikaan. Hän sai idean ja haki viime syksynä.

Lopuksi voisin vähän avata, miten paljon se, että olin suunnitellut KAIKEN vaihtovuoden mukaan vaikuttaa elämääni nyt.

Yksi mitä olisin vuoden aikana varmasti paljon kaivannut, on Protu ja sen kautta tuntemani ihmiset. Niille jotka eivät tiedä, Protu eli Prometheus-leirin tuki ry järjestää aikuistumisleirejä yläasteikäisille (aluksi protuleirit olivat rippileiriä vastaava leiri uskontokuntaan kuulumattomille). Jätin kevään koulutukset väliin, koska luulin etten ole kesällä Suomessa enkä siis voisi vetää leiriä. No, nyt olen näillä näkymin Suomessa enkä voi vetää leiriä muuten vaan.

Minulla ei myöskään ole kesätöitä eikä kauheasti hajua mistä niitä hakisin. Kaikki kesästäni on täysin suunnittelematta, aika moni kesätyö on varmasti jo mennyt ja saa nähdä miten monella on kesällä aikaa minulle, ihmiselle, jonka piti olla silloin muualla.

Myös koulun olin järjestänyt vaihtovuoden mukaan. Palatessani aioin ottaa täyden lukujärjestyksen että pääsisin koulun tahtiin takaisin. Nyt lukujärjestykseni näyttää tältä:



Not as planned. Noiden lisäksi kyllä teen kaksi kurssia (ENA3, RUB2) itsenäisesti. Mutta niin, en ollut tietenkään suunnitellut 5. ja 6. jaksojen lukujärjestyksiä, koska helmikuussa Suomeen palattuani minulla olisi ollut siihen kyllä aikaa. Ja koska luulin vielä ennen perjantai 11:sta lähteväni, pidin turhaan vajaat 2 viikkoa lomaa koulusta, joten nyt en voi saanut mitään niitä kursseja mitä olisin halunnut tai mitkä minun olisi pitänyt ottaa ja olen noissa jäljessä. Esimerkiksi matematiikka (lyhyt), tuottaa nyt vaikeuksia koska en ole opiskellut kakkoskurssia ja sitä on vain tässä jaksossa enkä voi mennä sinne nyt. No, mikäs siinä turhaa stressaamaan! Nythän voin ottaa rennosti kun on noin paljon tyhjää! Mutta satun asumaan toisella paikkakunnalla kun kouluni (aioin hankkia kämpän vaihtovuoden jälkeen mutta kuinkas kävikään, nyt käyn vielä puoli vuotta) ja on aika ahdistavaa käydä 45-90 minuutin koulupäiviä kun koulumatkaa kertyy vähintään 2 h 30 min.

Näiden syiden takia tämä ottaa aika koville. Ja kyllä, japanilaisilla menee huonommin, ja kyllä, olisin voinut olla Japanissa ja kuolla, mutta aina jollain jossain menee paskemmin joten minulla on oikeus valittaa. Ja se mistä valitan, on se miten huono tuuri minulla on. Tuon kokoisia katastrofeja sattuu ehkä kerran tuhannessa vuodessa (eräs seismologi sanoi näin) ja sen piti tapahtua juuri nyt. En olisi halunnut tietenkään sen tapahtuvan ollenkaan, mutta nyt oli kyllä ehkä huonoin ajoitus ikinä. Jos se olisi ehtinyt tapahtua aikaisemmin, olisin voinut järjestää Suomen asioita ja valmistautua jollain tavalla. Tai tilanne olisi ehkä ehtinyt rauhoittua niin että olisin päässyt lähtemään, ehkä vain vähän myöhässä. Ja jos se olisi tapahtunut myöhemmin, olisin luultavasti ollut jo Hokkaidolla eli melko turvassa siltä, tai jo kotona Suomessa. Hirveää olisi varmasti ollut, kyllä, mutta nyt vaan kaikki sattuu olemaan pilalla ja pitkäaikainen unelma murskattuna joten hieno tuuri. Kaikki ei ole vielä ihan varmaa, mutta siis niin, olen kyllä saamassa rahaa takaisin koska en ole lähdössä siksi vajaaksi vuodeksi niin kuin piti. Jos osallistun lyhytohjelmaan se kahden ohjelman erotus tulee takaisin. Mutta voitte ehkä ymmärtää että on vähän laiha lohtu. Ja puoli vuotta on melkeinpä pelleilyä. Olisin halunnut hoitaa tämän asian kunnolla ja oppia kielenkin oikeasti hyvin. Tiedän etten saa Suomessa varmastikaan niin hyvin panostettua että vajaa puoli vuotta riittäisi. En myöskään näe kirsikankukkia, ja jos menen Hokkaidolle, palelen vaan talven ja tulen pois juuri kun osaisin kieltä sujuvasti. Eli en edes tiedä vielä lähdenkö puoleksi vuodeksi elokuussa vai odotanko suosiolla johonkin muuhun aikaan niin ettei lukio sotkeudu tämän enempää.

Kiitos jos luit tänne asti. Kiitos myös kaikille niille jotka jaksavat kuunnella tätä jopa kasvotusten tai tietokoneen kautta pikaviestimissä ym. ja antavat sympatiaansa myös minulle kaikkien niiden kuolleiden, läheisensä tai kotinsa menettäneiden tai tilannetta pelkäämään joutuvien japanilaisten ihmisten lisäksi. Vaikka tilanteeni onkin hyvä moneen verrattuna, kestää minulla varmasti jonkin aikaa saada itseni kasaan. Jos on suunnitellut ja toteuttanut jotain näin kauan, ei sen menettäessa voi vaan olla "ai okei no ei voi mitään", etenkin jos joku muu pääsee toteuttamaan sitä jota voisi itsekin olla tekemässä (sori Annika, pidä hauska 7-8 kk).