Tämän vaihtariblogin nyt tultua oikeitettuun loppuunsa, jatkan bloggausta aika sekalaisilla, mutta varmasti vielä osittain Japaniinkin liittyvillä aiheilla täällä. Lukekaa toki! Ilahdun kovasti jos seuraatte jatkossakin.
Tämä blogi jää ihan vain tähän nykytilaansa vaikka en tänne mitään enää kirjoitakaan. Tällä haluan ja toivon siis, että tänne voivat eksyä tästä eteenpäinkin japanivaihdosta kiinnostuneet, siitä tietoa etsivät, ja/tai muuten vaan näitä merkintöjä jälkeenpäinkin lukemaan kiinnostuneet ihmiset (kuten minä itse hah).
Kiitos paljon vielä kerran tähänastisille lukijoille!
torstai 1. maaliskuuta 2012
maanantai 20. helmikuuta 2012
Yhteenvetoa, vinkkejä ja blogin hautaustoimintaa
Palasin Suomeen noin kaksi viikkoa sitten, ja ajattelin vielä tehdä jonkinlaista kokoamista vaihtovuodestani ja antaa viimeisiä vinkkejä tuleville vaihtareille. Ja olisihan tässä vielä jotain viimeisiä kuviakin jaettavana: meidät vaihtarit, joiden saapuminen Tokioon ennen kotiinlähtöä olisi voinut myöhästyä esim. valtavan lumentulon takia tuotiin samaiseen kaupunkiin pari päivää etukäteen, ja vietin viimeiset päivät ihan viimeistä iltapäivää ja yötä lukuunottamatta tokiolaisessa, lähellä Shibuyaa asuvassa isäntäperheessä. Kuvat ovat siltä ajalta, eivät taaskaan liity siis tekstiin mutta olkoot.
Mutta sitten fiilistelyä, vinkkejä ja yhteenvetoa. Viiden vuoden haaveilun ja myös pitkäaikaisen järjestelyn ja hakuprosessin jälkeen pääsin kuin pääsinkin Japaniin. Kävi vai niin uskomattoman huono tuuri että suuri katastrofi tapahtui juuri kun piti lähteä, joten vaihtoaika puolittui hinnan kuitenkaan vähetessä vain yhden viidesosan. Tämä sai harkitsemaan koko homman jättämistä johonkin muuhun ajankohtaan (koska mahdollisuuksia myöhemminkin kuitenkin oli ja peruutuksesta olisi saanut rahat takaisin jne.), mutta nyt olen kuitenkin tyytyväinen siihen että lähdin. Vaihtovuosi ei ollut missään välissä minulle itsestäänselvyys ja koen tietenkin oloni todella etuoikeutetuksi että sain lähteä, jopa näin erityisissä olosuhteissa.
Shibuyan Scramble Crossing Starbucksin ikkunasta. :---)
Täytyy ennen kokemuksen jälkeisellä tietävällä sävyllä ja sormi pystyssä puhumista ennen sanoa, ettei minulle iskenyt kulttuurishokki, koti-ikävä tai muu elämää suurempi ahdistus missään vaihteessa vaihtoa. Koska olen kuullut näiden tulevan kuitenkin useimmille vaihtareille etenkin kun puhutaan niin erilaisesta maasta kuin Japani, olin melko yllättynyt ettei minulle moista iskenyt. Siksi en voi puhua noista selviämisestä vaan enintään niiden ennalta ehkäisemisestä, asioista joiden ansiosta itse säästyin moiselta.
Käytiin myös Asakusassa, Tokion kaupunginosassa jossa on paljon temppeleitä ja muita vanhoja rakennuksia.
Yksi iso osa tätä oli varmasti pitkä, ala-asteelta jatkunut japaniharrastus, jonka jatkeena useat Japaniin vaihtoon lähtevätkin. Animenörttiaikoinani kieltä tarttui takaraivoon animea aina japaniksi katsomalla, ja kun sen jälkeen tomerana tyttönä ostin kirjakaupasta japanin kielen oppikirjan, opiskelin itsekseni vuoden verran ja sen jälkeen menin vielä Japanin kurssille joka kaupunkiini sattui saapumaan, oli lasku Japanissa elämiseen huomattavasti pehmeämpi. Jonkinnäköinen kielitaito ja heti alussa pieneen keskusteluun pystyminen auttoi vaan aivan valtavasti, ja suosittelen edes opiskelun yrittämistä jos vaihtoon on lähdössä. Kyllä, kieltä oppii paikan päällä valtavan paljon paremmin ja nopeasti, mutta jos ei ole jonkinnäköistä pohjaa, tulee alku olemaan huomattavasti vaikeampi. Japanilaisten englannin(ja muiden vieraiden kielien)taito kun tiedetään.
Shinjukun pilvenpiirtäjiä.
Kielitaitoa tärkeämpi on kuitenkin asenne. Itse kukin on kuullut Japanin yhteiskunnan epäkohdista (vaikenemisen kulttuuri, loputtomat kohteliaisuussäännöt, epätasa-arvo mm. sukupuolten välillä...), ja kun täältä hyvinkin liberaalista ja ennen kaikkea erilaisesta Pohjois-Euroopasta sinne vaihtoon lähtee, saattavat nuo seikat tökkiä aika pahasti. Niinä hetkinä täytyy vain muistaa ettei kulttuuria mennä muuttamaan vaan kokemaan. Keskustelu ja 'Suomessa asia on näin'-kommentitkin ovat hienovaraisesti esitettynä sallittuja ja joskus jopa suositeltavia, mutta kannattaa varoa. Tietysti tämä vaihtelee aivan valtavasti isäntäperheiden ja chaptereiden (alue jolle päätyy, eli paikallinen järjestö ja sen toimisto) mukaan, ja täytyy myöntää että itsellä loistava isäntäperhe auttoi varmasti kivassa kokemuksessa myös, mutta asia on silti hyvä pitää mielessä.
Näkymä yhdestä edellisen kuvan rakennuksista.
Nyt kun isäntäperheet mainitsin, niin Japanissahan kuulee loputtomasti isäntäperheiden kanssa tulleista ongelmista ja omalla, samassa kaupungissa asuvalla vaihtarillakin oli iso ongelma perheensä kanssa. On totta että monesti voi tulla seinä vastaan kommunikaatio-ongelmien, kulttuuri- ja asenne-erojen takia, mutta oma näkemykseni on että useassa tapauksessa myös vaihtarissa on ollut vikaa. On hyvä muistaa, että japanilaiselle perheelle vaihtarin ottaminen on aivan valtava juttu (vieras, vielä ulkomaalainen asumaan omaan perheeseen minkäänlaista korvausta saamatta), joten vaikka rankkojakin hetkiä olisi on aina tärkeää olla kiitollinen ottamatta mitään itsestäänselvyytenä ja välittää tunnetta myös isäntäperheelle. Tietysti on tapauksia joissa perheellä on ongelmia sen verran että sitä kannattaakin vaihtaa, mutta loppuun asti kannattaa yrittää. Kaikissa perheissä on puolensa, ja kavereiden hostperheisiin vertaileminen ei kannata. Totta kai harmittaa kun monien vuosien työn takana olleen lähtemisen jälkeen ei itselle satukaan se unelmien isäntäperhe, mutta asiaa kannattaa miettiä myös perheen näkökulmasta ja miettiä että jos perhe ei ole paras, voi vaihto olla enemmän kasvattava ja muihin kuin perheen aktiviitteihin kannustava kokemus.
Shibuyan iltanäkymää.
Aiemmassa kappaleessa mainittu asenne ei rajoitu vain kulttuuriin ja isäntäperheeseen, vaan myös omaan toimintaan mm. koulussa ja kaikkialla. Asiat jotka itseäni jäivät vaihdosta kaivelemaan olivat se että monina hetkinä olisin voinut a) käyttää aikaa tehokkaammin ja b) olla ennakkoluulottomampi ja rohkeampi mitä ihmisille puhumiseen tulee. Koin vaikka mitä hienoa jo miten asiat olivat, mutta koulussa luokan vaihtari on kuitenkin useimmiten ja sen ensimmäinen ja kun luki luokkalaisten 'olisi ollut kiva jutella enemmän'-viestejä otti kyllä todella päähän. Vaikka alku onkin aina jähmeää ja jopa nolostuttavaa, kannattaa asettaa itselle realistisia tavoitteita ja ottaa itseä niskasta kiinni miettien millaisen kokemuksen itselle haluaa. Japanissa kavereiden saamiseen tietysti auttavat kerhotoiminta ja se että vaihtari koetaan aika jännittävänä asiana, mutta oma panos on myös tärkeä. Tämä pätee myös muualla kuin koulussa, itsellä kävi hyvä tuuri kun isäntäperhe esitteli minut vaikka kelle, mutta ei kannata missään nimessä olla sulkeutunut.
Loppuun vielä tämmöinen sympaattinen kuva joka otettiin yhtenä viimeisinä päivinäni Obihirossa, kuvassa hostperhettä ja näiden tuttavia.
Eli joo, jos tämä venähtänyt kirjoitus tiivistetään, niin
Mutta vaihto kun päättyi, tämä blogi varmaan jää tähän, pureskelen vaihtokokemusta vielä pitkään varmaan seuraavassakin blogissa (infoa seuraa myöhemmin), mutta tämä varsinainen vaihtoblogi jää tähän. Suuri kiitos kaikille lukijoille!
Mutta sitten fiilistelyä, vinkkejä ja yhteenvetoa. Viiden vuoden haaveilun ja myös pitkäaikaisen järjestelyn ja hakuprosessin jälkeen pääsin kuin pääsinkin Japaniin. Kävi vai niin uskomattoman huono tuuri että suuri katastrofi tapahtui juuri kun piti lähteä, joten vaihtoaika puolittui hinnan kuitenkaan vähetessä vain yhden viidesosan. Tämä sai harkitsemaan koko homman jättämistä johonkin muuhun ajankohtaan (koska mahdollisuuksia myöhemminkin kuitenkin oli ja peruutuksesta olisi saanut rahat takaisin jne.), mutta nyt olen kuitenkin tyytyväinen siihen että lähdin. Vaihtovuosi ei ollut missään välissä minulle itsestäänselvyys ja koen tietenkin oloni todella etuoikeutetuksi että sain lähteä, jopa näin erityisissä olosuhteissa.
Shibuyan Scramble Crossing Starbucksin ikkunasta. :---)
Täytyy ennen kokemuksen jälkeisellä tietävällä sävyllä ja sormi pystyssä puhumista ennen sanoa, ettei minulle iskenyt kulttuurishokki, koti-ikävä tai muu elämää suurempi ahdistus missään vaihteessa vaihtoa. Koska olen kuullut näiden tulevan kuitenkin useimmille vaihtareille etenkin kun puhutaan niin erilaisesta maasta kuin Japani, olin melko yllättynyt ettei minulle moista iskenyt. Siksi en voi puhua noista selviämisestä vaan enintään niiden ennalta ehkäisemisestä, asioista joiden ansiosta itse säästyin moiselta.
Käytiin myös Asakusassa, Tokion kaupunginosassa jossa on paljon temppeleitä ja muita vanhoja rakennuksia.
Yksi iso osa tätä oli varmasti pitkä, ala-asteelta jatkunut japaniharrastus, jonka jatkeena useat Japaniin vaihtoon lähtevätkin. Animenörttiaikoinani kieltä tarttui takaraivoon animea aina japaniksi katsomalla, ja kun sen jälkeen tomerana tyttönä ostin kirjakaupasta japanin kielen oppikirjan, opiskelin itsekseni vuoden verran ja sen jälkeen menin vielä Japanin kurssille joka kaupunkiini sattui saapumaan, oli lasku Japanissa elämiseen huomattavasti pehmeämpi. Jonkinnäköinen kielitaito ja heti alussa pieneen keskusteluun pystyminen auttoi vaan aivan valtavasti, ja suosittelen edes opiskelun yrittämistä jos vaihtoon on lähdössä. Kyllä, kieltä oppii paikan päällä valtavan paljon paremmin ja nopeasti, mutta jos ei ole jonkinnäköistä pohjaa, tulee alku olemaan huomattavasti vaikeampi. Japanilaisten englannin(ja muiden vieraiden kielien)taito kun tiedetään.
Shinjukun pilvenpiirtäjiä.
Kielitaitoa tärkeämpi on kuitenkin asenne. Itse kukin on kuullut Japanin yhteiskunnan epäkohdista (vaikenemisen kulttuuri, loputtomat kohteliaisuussäännöt, epätasa-arvo mm. sukupuolten välillä...), ja kun täältä hyvinkin liberaalista ja ennen kaikkea erilaisesta Pohjois-Euroopasta sinne vaihtoon lähtee, saattavat nuo seikat tökkiä aika pahasti. Niinä hetkinä täytyy vain muistaa ettei kulttuuria mennä muuttamaan vaan kokemaan. Keskustelu ja 'Suomessa asia on näin'-kommentitkin ovat hienovaraisesti esitettynä sallittuja ja joskus jopa suositeltavia, mutta kannattaa varoa. Tietysti tämä vaihtelee aivan valtavasti isäntäperheiden ja chaptereiden (alue jolle päätyy, eli paikallinen järjestö ja sen toimisto) mukaan, ja täytyy myöntää että itsellä loistava isäntäperhe auttoi varmasti kivassa kokemuksessa myös, mutta asia on silti hyvä pitää mielessä.
Näkymä yhdestä edellisen kuvan rakennuksista.
Nyt kun isäntäperheet mainitsin, niin Japanissahan kuulee loputtomasti isäntäperheiden kanssa tulleista ongelmista ja omalla, samassa kaupungissa asuvalla vaihtarillakin oli iso ongelma perheensä kanssa. On totta että monesti voi tulla seinä vastaan kommunikaatio-ongelmien, kulttuuri- ja asenne-erojen takia, mutta oma näkemykseni on että useassa tapauksessa myös vaihtarissa on ollut vikaa. On hyvä muistaa, että japanilaiselle perheelle vaihtarin ottaminen on aivan valtava juttu (vieras, vielä ulkomaalainen asumaan omaan perheeseen minkäänlaista korvausta saamatta), joten vaikka rankkojakin hetkiä olisi on aina tärkeää olla kiitollinen ottamatta mitään itsestäänselvyytenä ja välittää tunnetta myös isäntäperheelle. Tietysti on tapauksia joissa perheellä on ongelmia sen verran että sitä kannattaakin vaihtaa, mutta loppuun asti kannattaa yrittää. Kaikissa perheissä on puolensa, ja kavereiden hostperheisiin vertaileminen ei kannata. Totta kai harmittaa kun monien vuosien työn takana olleen lähtemisen jälkeen ei itselle satukaan se unelmien isäntäperhe, mutta asiaa kannattaa miettiä myös perheen näkökulmasta ja miettiä että jos perhe ei ole paras, voi vaihto olla enemmän kasvattava ja muihin kuin perheen aktiviitteihin kannustava kokemus.
Shibuyan iltanäkymää.
Aiemmassa kappaleessa mainittu asenne ei rajoitu vain kulttuuriin ja isäntäperheeseen, vaan myös omaan toimintaan mm. koulussa ja kaikkialla. Asiat jotka itseäni jäivät vaihdosta kaivelemaan olivat se että monina hetkinä olisin voinut a) käyttää aikaa tehokkaammin ja b) olla ennakkoluulottomampi ja rohkeampi mitä ihmisille puhumiseen tulee. Koin vaikka mitä hienoa jo miten asiat olivat, mutta koulussa luokan vaihtari on kuitenkin useimmiten ja sen ensimmäinen ja kun luki luokkalaisten 'olisi ollut kiva jutella enemmän'-viestejä otti kyllä todella päähän. Vaikka alku onkin aina jähmeää ja jopa nolostuttavaa, kannattaa asettaa itselle realistisia tavoitteita ja ottaa itseä niskasta kiinni miettien millaisen kokemuksen itselle haluaa. Japanissa kavereiden saamiseen tietysti auttavat kerhotoiminta ja se että vaihtari koetaan aika jännittävänä asiana, mutta oma panos on myös tärkeä. Tämä pätee myös muualla kuin koulussa, itsellä kävi hyvä tuuri kun isäntäperhe esitteli minut vaikka kelle, mutta ei kannata missään nimessä olla sulkeutunut.
Loppuun vielä tämmöinen sympaattinen kuva joka otettiin yhtenä viimeisinä päivinäni Obihirossa, kuvassa hostperhettä ja näiden tuttavia.
Eli joo, jos tämä venähtänyt kirjoitus tiivistetään, niin
- Opiskele kieltä ja kulttuuria mahdollisuuksien mukaan ennen lähtöä
- Älä vastakkainasettele omaa ja vaihtomaan kulttuuria liikaa, tee kompromisseja ja sopeudu sitä kautta
- Ole kiitollinen hostperheelle ellei se ole aivan sietämätön muistaen myös heidän näkökulmansa
- Puhu rohkeasti ihmisille niin koulussa kuin sen ulkopuolellakin.
- Nauti!
Mutta vaihto kun päättyi, tämä blogi varmaan jää tähän, pureskelen vaihtokokemusta vielä pitkään varmaan seuraavassakin blogissa (infoa seuraa myöhemmin), mutta tämä varsinainen vaihtoblogi jää tähän. Suuri kiitos kaikille lukijoille!
sunnuntai 1. tammikuuta 2012
Japanilaisjoulu, uusi vuosi ja vaihdon loppu
Suuret pahoittelut päivityksien puutteesta! Jotenkin blogin päivittäminen vain on vaivalloista, etenkin kun asetan näille päivityksille tiettyjä vaatimuksia. Lisäksi aikaa koneiluun ei ole ikinä paljon enkä voi siirtää kamerasta kuvia suoraan omalle koneelle joten kaiken kaikkiaan on yksikin päivitys on pitkähkön prosessin takana. Mutta nyt voisin kertoa millaisia olivat joulu ja uusi vuosi itselläni Japanissa, totta kai kuvien kera. Ja koska vaihtoaikani on jo lopussa, taidan myös kertoa vähän enemmän vaihtopaikastani kun se ei ole ihan sieltä normaalimmasta päästä.
Hokkaidon Obihiron tiedättekin, sivupalkin kartastakin kun löytyy, mutta sijaintini tässä pohjoisen pikkukaupungissa on melko erityinen. Kyseessä on Ban'ei-nimisten hevosajojen (races) tallialue, 帯広競馬場 Obihiro keibajyou, jossa hevosia on viitisensataa ja täällä työn puolesta asuvia ihmisiä parisensataa. Asunnot ovat tallien yhteydessä, eteisestä kun astuu ulos on vastassa tallikäytävä hevosineen. Muusta kaupungista alue on rajattu aidalla ja sisään päästäkseen tarvitsee ID:n (itselle ID tehtiin heti vaihdon aluksi ja vierailijoille annetaan valiaikainen ID), jonka asukkaat antavat portinvartijoille (ihan univormut ja kaikki siis heillä) tallialueen ulkopuolelle lahtiessa.
Isoin ihmisryhmä ovat tallityontekijät jotka hoitavat hevosia, putsaavat tallia ja tekevät muita käytannön hommia. Tallityöntekijöiden lisäksi ammatteja ovat yhden tallin "johtaja" joka päättää tallin hevosista ja ajoihin menemisistä, ja myös jockey:den (ajajat? miksei päähän tule yhtäkään järkevää suomalaisvastinetta millekään) ajamista hevosista. Yhdellä jockeylla ei siis aina ole sama hevonen, vaikka yleensä kuitenkin saman (asuin)tallin hevonen onkin. Oma hostisäni on siis jockey, ja ajoja on aina viikonloppuisin lauantaista maanantaihin. Hostaidin ja -veljien kanssa aina yhdessa kannustetaan ja taalla vaihdossa ollessani hostisä voittikin yhden tärkeän kisan kuten aiemmassa merkinnässä olenkin maininnut. Ajojen lisaksi hostisä tekee tallihommia (hevosten ruokinta, ulkoiluttaminen ym.) yhdessa kolmen tallityöntekijän kanssa. Ikähaarukka on aika laaja, olen kuullut monien lukion/muun opiskelun kesken jättäneen miehenalun tulleen tänne toihin, lapsiperheitäkin on paljon, ja aikuisia tai vähän iäkkäämpiä miehiä nyt tietenkin on reilusti.
Hokkaidon Obihiron tiedättekin, sivupalkin kartastakin kun löytyy, mutta sijaintini tässä pohjoisen pikkukaupungissa on melko erityinen. Kyseessä on Ban'ei-nimisten hevosajojen (races) tallialue, 帯広競馬場 Obihiro keibajyou, jossa hevosia on viitisensataa ja täällä työn puolesta asuvia ihmisiä parisensataa. Asunnot ovat tallien yhteydessä, eteisestä kun astuu ulos on vastassa tallikäytävä hevosineen. Muusta kaupungista alue on rajattu aidalla ja sisään päästäkseen tarvitsee ID:n (itselle ID tehtiin heti vaihdon aluksi ja vierailijoille annetaan valiaikainen ID), jonka asukkaat antavat portinvartijoille (ihan univormut ja kaikki siis heillä) tallialueen ulkopuolelle lahtiessa.
Isoin ihmisryhmä ovat tallityontekijät jotka hoitavat hevosia, putsaavat tallia ja tekevät muita käytannön hommia. Tallityöntekijöiden lisäksi ammatteja ovat yhden tallin "johtaja" joka päättää tallin hevosista ja ajoihin menemisistä, ja myös jockey:den (ajajat? miksei päähän tule yhtäkään järkevää suomalaisvastinetta millekään) ajamista hevosista. Yhdellä jockeylla ei siis aina ole sama hevonen, vaikka yleensä kuitenkin saman (asuin)tallin hevonen onkin. Oma hostisäni on siis jockey, ja ajoja on aina viikonloppuisin lauantaista maanantaihin. Hostaidin ja -veljien kanssa aina yhdessa kannustetaan ja taalla vaihdossa ollessani hostisä voittikin yhden tärkeän kisan kuten aiemmassa merkinnässä olenkin maininnut. Ajojen lisaksi hostisä tekee tallihommia (hevosten ruokinta, ulkoiluttaminen ym.) yhdessa kolmen tallityöntekijän kanssa. Ikähaarukka on aika laaja, olen kuullut monien lukion/muun opiskelun kesken jättäneen miehenalun tulleen tänne toihin, lapsiperheitäkin on paljon, ja aikuisia tai vähän iäkkäämpiä miehiä nyt tietenkin on reilusti.
Siis tämmöinen asuinpaikka. Itse olen tykannyt paljon, vaikka Suomen arkeen verrattuna taalla elaminen on aika erilaista normaaliin japanilaisarkeenkin verrattuna. Kodit ovat melko pieniä mutta tämän ansiosta en ole viettänyt liikaa aikaa yksin tai ehtinyt koti-ikavöityä vaan oppinut japania ollessa yhdessä hostperheen ja hostperheen tuttujen kanssa. Yksi keibajyoun erityispiirre onkin ihmisten valiset suhteet, taalla ollaan tyon puolesta usein riippuvaisia toisista (etenkin ylemmistä) ihmisistä joten jo sen takia sosialisoidaan paljon, mutta myös muuten suljetun yhteisön sisällä tuttuja ollaan melkein kaikkien kanssa ja kylään (yleensa illalliselle) tulee lähes joka päivä joku. Olen siis tavannut paljon ihmisia, joille lähes kaikille olen ollut ensimmainen ulkomaalainen tuttavuus. Hauskoja tilanteita ja keskusteluja on sen myötä riittanyt.
Mutta sitten jouluun, josta on paassyt kulumaan jo aikaa. Japanilainen joulu nyt ei tietenkaan kun ole lahellakaan suomalaista joulua, haluan jakaa vähän. Eroavaisuudet ovat tietenkin itsestäänselvää, japani kun ei ole kristinuskoon kuuluva maa ja melko kaukana maista joissa jouluperinteet ovat alkaneet. Sinänsä on hassua etta joulua vietetään ollenkaan, mutta kaupalliset voimat nyt aina pitavat erityissesongeista ja amerikan hienouksia japanilaiset tykkäävät fanittaa. Ja kuka nyt ei juhlista pidä. Mutta siis joo, miten täällä joulua vietetään. Lapset saavat joululahjoja vaihtelevasti, mutta luonnollesti melkein joka kaupalla on joulukampanjointia. Hämmentävä osa on se että parhaiten jouluna myyvät konditoriat (joilla on täällä Japanissa vähän eri asema kuin Suomessa, täällä Hokkaidon pikkukaupungissa on kolme kuuluista konditoriaa ja käsintehtyjä kakkuviipaleita ynnä muita voi niiden putiikeista ostaa suht. halvalla) koska japanissa jouluperinne on joulukakku. Siis oikeastaan ihan normaali täytekakku, josta jouluisen tekee vain ajakohta ja päälle laitettavat joulukoristeet. (syötävästä tehty Merry Christmas -kyltti, joulupukki, joulupukin talo tms.) Siihen jouluasiat melkein loppuvatkin, jouluna ei ole erityistä lomaa tai muita erityisiä syötäviä ja joulua vietetään koristeita lukuunottamatta vain yksi päivä. Pariskunneittain viettäminen on myös suosittua. Perheen yhteen kokoava tärkeä rauhallisesti vietettävä juhla valtavine lahjakasoineen ei siis kyseessä ole.
Seuraavassa uusi vuosi-selityksessä saattaa olla virheitä, keibajyoun (tämä tallialue jossa asun) perinteet ja käytännöt kun saattavat vähän eriytyä tyypillisestä japanilaisesta uudenvuoden vietosta. Mutta siis joo, joulun sijaan uudella vuodella on se vuoden tärkeän juhlan asema. Itse asiassa sitä vietetään kahteen kertaan: bounenkai ja shinnenkai, vuoden päättävä juhla ja vuoden alkamisen juhlinta. Tärkeää ovat uuden vuoden yhteydessä annettavat tervehdykset, vuodenvaihtoa ennen kiitellään kuluneesta vuodesta ja uuden vuoden alettua pyydellään suopeaa suhtautumista tänä alkaneenakin vuonna. Vuodenvaihde vietetään yhdessä perheen kanssa ja kaikista tv-ohjelmista on pitkä uusivuosispesiaali. Erityisiä uuden vuoden ruokia on paljon, vaikka monia kyllä soidaan pitkin vuotta muutenkin (esim. soba ja mochi). Korttejakin japanilaiset lähettävät uutena vuotena joulun sijaan, tutuille kerrotaan mitä kuluneena vuonna tapahtui ja sanotaan edellämainitut tervehdykset. Korttipohjat joille lähetettävät kortit tulostetaan tai käsin kirjoitetaan ovat muuten kaikki samanlaisia ja niiden saaja on aina yhden arpalipun saaja. Uuden vuoden alettua tarkistetaan kortin kulmaan painettu numero internetistä tai lehdestä, jolla on saattanut voittaa postimerkkejä tai telkkarin.
Uuden vuoden kortit. Toisessakin kortissakin on kuva toisella puolella, mutta käänsin osoitepuolen sen näyttääkseni. Keskellä lukee katakanoilla + yhdellä kanjilla "Hasala Irina -sama" ja kulmassa näkyy vähän sitä arpajaisnumeroa.
Uuden vuoden ateria saman tallin ihmisten kanssa. Silmälasipäinen mustiin pukeutunut vasemmalla on hostisäni. Loput ovat tallityöntekijät ja valkopaitaisen tallin johtajan perheejäsenet (peace-merkkiä tekevä pöydän päässä oleva edellämainitun poika).
Päähäni ei edelleenkään uppoa ajatus siitä että olen lähdössä Obihirosta parin päivän päästä ja helmikuun viides päivä kotiin Suomeen. Olen jo tottunut ja rakastunut niin paljoon täällä että on todella epätodellinen olo että nyt yhtäkkiä olen taas jossain missä mitään tätä ei ole. Vaikka kyseessä onkin kotimaa jossain toisella tavalla tuttuja ja kivoja asioita ja ihmisiä on paljon, ahdistaa. Pelottaa paluukulttuurishokki ja sosiaalisten suhteiden laita. Japanin koulussani käyn huomenna viimeistä kertaa, seremoniassa jossa kolmosluokkalaisten lisäksi minutkin hyvästellään. Hyvin virallisesti. Pidän (taas) puheen, minulle ojennetaan lahja ja jonkinlainen kunniaplakaatti, ja poistuessani poistun kunniakäytävää aplodien kera. Ihan hölmöä. Vaikken en ole kouluni hirveä fani kun kaikki ovat niin kuuliaisia ja työtä tekeviä että minulle tulee säälittävä olo eikä kukaan ehdi puhua tai hengata kanssani, niin kieltämättä tulee kouluakin ikävä. Sain niitä kavereita muutaman tehtyä, ja kun viime perjantaina luokkalaiseni pitivät jäähyväisjuhlat enkuntunnilla, liikutuin paljon. Kaikkien 40 oppilaan kirjoittamat viestit kirjaseen sisälsivät melkein jokainen sanat "oli lyhyt aika, mutta kiitos kun olit luokassamme" "olisin halunnut jutella enemmän" ja "oli hauskaa kun olit luokallamme". ;___; Olisi vaan pitänyt kaivaa se sosiaalisuusrohkeus jostain. Mutta joo, tämmöisiin haikeisiin tunnelmiin lopetan, ei taaskaan ole aikaa kirjoittaa kaikkea mitä haluaisin jakaa.
Seuraavassa uusi vuosi-selityksessä saattaa olla virheitä, keibajyoun (tämä tallialue jossa asun) perinteet ja käytännöt kun saattavat vähän eriytyä tyypillisestä japanilaisesta uudenvuoden vietosta. Mutta siis joo, joulun sijaan uudella vuodella on se vuoden tärkeän juhlan asema. Itse asiassa sitä vietetään kahteen kertaan: bounenkai ja shinnenkai, vuoden päättävä juhla ja vuoden alkamisen juhlinta. Tärkeää ovat uuden vuoden yhteydessä annettavat tervehdykset, vuodenvaihtoa ennen kiitellään kuluneesta vuodesta ja uuden vuoden alettua pyydellään suopeaa suhtautumista tänä alkaneenakin vuonna. Vuodenvaihde vietetään yhdessä perheen kanssa ja kaikista tv-ohjelmista on pitkä uusivuosispesiaali. Erityisiä uuden vuoden ruokia on paljon, vaikka monia kyllä soidaan pitkin vuotta muutenkin (esim. soba ja mochi). Korttejakin japanilaiset lähettävät uutena vuotena joulun sijaan, tutuille kerrotaan mitä kuluneena vuonna tapahtui ja sanotaan edellämainitut tervehdykset. Korttipohjat joille lähetettävät kortit tulostetaan tai käsin kirjoitetaan ovat muuten kaikki samanlaisia ja niiden saaja on aina yhden arpalipun saaja. Uuden vuoden alettua tarkistetaan kortin kulmaan painettu numero internetistä tai lehdestä, jolla on saattanut voittaa postimerkkejä tai telkkarin.
Uuden vuoden kortit. Toisessakin kortissakin on kuva toisella puolella, mutta käänsin osoitepuolen sen näyttääkseni. Keskellä lukee katakanoilla + yhdellä kanjilla "Hasala Irina -sama" ja kulmassa näkyy vähän sitä arpajaisnumeroa.
Uuden vuoden ateria saman tallin ihmisten kanssa. Silmälasipäinen mustiin pukeutunut vasemmalla on hostisäni. Loput ovat tallityöntekijät ja valkopaitaisen tallin johtajan perheejäsenet (peace-merkkiä tekevä pöydän päässä oleva edellämainitun poika).
Päähäni ei edelleenkään uppoa ajatus siitä että olen lähdössä Obihirosta parin päivän päästä ja helmikuun viides päivä kotiin Suomeen. Olen jo tottunut ja rakastunut niin paljoon täällä että on todella epätodellinen olo että nyt yhtäkkiä olen taas jossain missä mitään tätä ei ole. Vaikka kyseessä onkin kotimaa jossain toisella tavalla tuttuja ja kivoja asioita ja ihmisiä on paljon, ahdistaa. Pelottaa paluukulttuurishokki ja sosiaalisten suhteiden laita. Japanin koulussani käyn huomenna viimeistä kertaa, seremoniassa jossa kolmosluokkalaisten lisäksi minutkin hyvästellään. Hyvin virallisesti. Pidän (taas) puheen, minulle ojennetaan lahja ja jonkinlainen kunniaplakaatti, ja poistuessani poistun kunniakäytävää aplodien kera. Ihan hölmöä. Vaikken en ole kouluni hirveä fani kun kaikki ovat niin kuuliaisia ja työtä tekeviä että minulle tulee säälittävä olo eikä kukaan ehdi puhua tai hengata kanssani, niin kieltämättä tulee kouluakin ikävä. Sain niitä kavereita muutaman tehtyä, ja kun viime perjantaina luokkalaiseni pitivät jäähyväisjuhlat enkuntunnilla, liikutuin paljon. Kaikkien 40 oppilaan kirjoittamat viestit kirjaseen sisälsivät melkein jokainen sanat "oli lyhyt aika, mutta kiitos kun olit luokassamme" "olisin halunnut jutella enemmän" ja "oli hauskaa kun olit luokallamme". ;___; Olisi vaan pitänyt kaivaa se sosiaalisuusrohkeus jostain. Mutta joo, tämmöisiin haikeisiin tunnelmiin lopetan, ei taaskaan ole aikaa kirjoittaa kaikkea mitä haluaisin jakaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)