Hokkaidon Obihiron tiedättekin, sivupalkin kartastakin kun löytyy, mutta sijaintini tässä pohjoisen pikkukaupungissa on melko erityinen. Kyseessä on Ban'ei-nimisten hevosajojen (races) tallialue, 帯広競馬場 Obihiro keibajyou, jossa hevosia on viitisensataa ja täällä työn puolesta asuvia ihmisiä parisensataa. Asunnot ovat tallien yhteydessä, eteisestä kun astuu ulos on vastassa tallikäytävä hevosineen. Muusta kaupungista alue on rajattu aidalla ja sisään päästäkseen tarvitsee ID:n (itselle ID tehtiin heti vaihdon aluksi ja vierailijoille annetaan valiaikainen ID), jonka asukkaat antavat portinvartijoille (ihan univormut ja kaikki siis heillä) tallialueen ulkopuolelle lahtiessa.
Isoin ihmisryhmä ovat tallityontekijät jotka hoitavat hevosia, putsaavat tallia ja tekevät muita käytannön hommia. Tallityöntekijöiden lisäksi ammatteja ovat yhden tallin "johtaja" joka päättää tallin hevosista ja ajoihin menemisistä, ja myös jockey:den (ajajat? miksei päähän tule yhtäkään järkevää suomalaisvastinetta millekään) ajamista hevosista. Yhdellä jockeylla ei siis aina ole sama hevonen, vaikka yleensä kuitenkin saman (asuin)tallin hevonen onkin. Oma hostisäni on siis jockey, ja ajoja on aina viikonloppuisin lauantaista maanantaihin. Hostaidin ja -veljien kanssa aina yhdessa kannustetaan ja taalla vaihdossa ollessani hostisä voittikin yhden tärkeän kisan kuten aiemmassa merkinnässä olenkin maininnut. Ajojen lisaksi hostisä tekee tallihommia (hevosten ruokinta, ulkoiluttaminen ym.) yhdessa kolmen tallityöntekijän kanssa. Ikähaarukka on aika laaja, olen kuullut monien lukion/muun opiskelun kesken jättäneen miehenalun tulleen tänne toihin, lapsiperheitäkin on paljon, ja aikuisia tai vähän iäkkäämpiä miehiä nyt tietenkin on reilusti.
Siis tämmöinen asuinpaikka. Itse olen tykannyt paljon, vaikka Suomen arkeen verrattuna taalla elaminen on aika erilaista normaaliin japanilaisarkeenkin verrattuna. Kodit ovat melko pieniä mutta tämän ansiosta en ole viettänyt liikaa aikaa yksin tai ehtinyt koti-ikavöityä vaan oppinut japania ollessa yhdessä hostperheen ja hostperheen tuttujen kanssa. Yksi keibajyoun erityispiirre onkin ihmisten valiset suhteet, taalla ollaan tyon puolesta usein riippuvaisia toisista (etenkin ylemmistä) ihmisistä joten jo sen takia sosialisoidaan paljon, mutta myös muuten suljetun yhteisön sisällä tuttuja ollaan melkein kaikkien kanssa ja kylään (yleensa illalliselle) tulee lähes joka päivä joku. Olen siis tavannut paljon ihmisia, joille lähes kaikille olen ollut ensimmainen ulkomaalainen tuttavuus. Hauskoja tilanteita ja keskusteluja on sen myötä riittanyt.
Mutta sitten jouluun, josta on paassyt kulumaan jo aikaa. Japanilainen joulu nyt ei tietenkaan kun ole lahellakaan suomalaista joulua, haluan jakaa vähän. Eroavaisuudet ovat tietenkin itsestäänselvää, japani kun ei ole kristinuskoon kuuluva maa ja melko kaukana maista joissa jouluperinteet ovat alkaneet. Sinänsä on hassua etta joulua vietetään ollenkaan, mutta kaupalliset voimat nyt aina pitavat erityissesongeista ja amerikan hienouksia japanilaiset tykkäävät fanittaa. Ja kuka nyt ei juhlista pidä. Mutta siis joo, miten täällä joulua vietetään. Lapset saavat joululahjoja vaihtelevasti, mutta luonnollesti melkein joka kaupalla on joulukampanjointia. Hämmentävä osa on se että parhaiten jouluna myyvät konditoriat (joilla on täällä Japanissa vähän eri asema kuin Suomessa, täällä Hokkaidon pikkukaupungissa on kolme kuuluista konditoriaa ja käsintehtyjä kakkuviipaleita ynnä muita voi niiden putiikeista ostaa suht. halvalla) koska japanissa jouluperinne on joulukakku. Siis oikeastaan ihan normaali täytekakku, josta jouluisen tekee vain ajakohta ja päälle laitettavat joulukoristeet. (syötävästä tehty Merry Christmas -kyltti, joulupukki, joulupukin talo tms.) Siihen jouluasiat melkein loppuvatkin, jouluna ei ole erityistä lomaa tai muita erityisiä syötäviä ja joulua vietetään koristeita lukuunottamatta vain yksi päivä. Pariskunneittain viettäminen on myös suosittua. Perheen yhteen kokoava tärkeä rauhallisesti vietettävä juhla valtavine lahjakasoineen ei siis kyseessä ole.
Seuraavassa uusi vuosi-selityksessä saattaa olla virheitä, keibajyoun (tämä tallialue jossa asun) perinteet ja käytännöt kun saattavat vähän eriytyä tyypillisestä japanilaisesta uudenvuoden vietosta. Mutta siis joo, joulun sijaan uudella vuodella on se vuoden tärkeän juhlan asema. Itse asiassa sitä vietetään kahteen kertaan: bounenkai ja shinnenkai, vuoden päättävä juhla ja vuoden alkamisen juhlinta. Tärkeää ovat uuden vuoden yhteydessä annettavat tervehdykset, vuodenvaihtoa ennen kiitellään kuluneesta vuodesta ja uuden vuoden alettua pyydellään suopeaa suhtautumista tänä alkaneenakin vuonna. Vuodenvaihde vietetään yhdessä perheen kanssa ja kaikista tv-ohjelmista on pitkä uusivuosispesiaali. Erityisiä uuden vuoden ruokia on paljon, vaikka monia kyllä soidaan pitkin vuotta muutenkin (esim. soba ja mochi). Korttejakin japanilaiset lähettävät uutena vuotena joulun sijaan, tutuille kerrotaan mitä kuluneena vuonna tapahtui ja sanotaan edellämainitut tervehdykset. Korttipohjat joille lähetettävät kortit tulostetaan tai käsin kirjoitetaan ovat muuten kaikki samanlaisia ja niiden saaja on aina yhden arpalipun saaja. Uuden vuoden alettua tarkistetaan kortin kulmaan painettu numero internetistä tai lehdestä, jolla on saattanut voittaa postimerkkejä tai telkkarin.
Uuden vuoden kortit. Toisessakin kortissakin on kuva toisella puolella, mutta käänsin osoitepuolen sen näyttääkseni. Keskellä lukee katakanoilla + yhdellä kanjilla "Hasala Irina -sama" ja kulmassa näkyy vähän sitä arpajaisnumeroa.
Uuden vuoden ateria saman tallin ihmisten kanssa. Silmälasipäinen mustiin pukeutunut vasemmalla on hostisäni. Loput ovat tallityöntekijät ja valkopaitaisen tallin johtajan perheejäsenet (peace-merkkiä tekevä pöydän päässä oleva edellämainitun poika).
Päähäni ei edelleenkään uppoa ajatus siitä että olen lähdössä Obihirosta parin päivän päästä ja helmikuun viides päivä kotiin Suomeen. Olen jo tottunut ja rakastunut niin paljoon täällä että on todella epätodellinen olo että nyt yhtäkkiä olen taas jossain missä mitään tätä ei ole. Vaikka kyseessä onkin kotimaa jossain toisella tavalla tuttuja ja kivoja asioita ja ihmisiä on paljon, ahdistaa. Pelottaa paluukulttuurishokki ja sosiaalisten suhteiden laita. Japanin koulussani käyn huomenna viimeistä kertaa, seremoniassa jossa kolmosluokkalaisten lisäksi minutkin hyvästellään. Hyvin virallisesti. Pidän (taas) puheen, minulle ojennetaan lahja ja jonkinlainen kunniaplakaatti, ja poistuessani poistun kunniakäytävää aplodien kera. Ihan hölmöä. Vaikken en ole kouluni hirveä fani kun kaikki ovat niin kuuliaisia ja työtä tekeviä että minulle tulee säälittävä olo eikä kukaan ehdi puhua tai hengata kanssani, niin kieltämättä tulee kouluakin ikävä. Sain niitä kavereita muutaman tehtyä, ja kun viime perjantaina luokkalaiseni pitivät jäähyväisjuhlat enkuntunnilla, liikutuin paljon. Kaikkien 40 oppilaan kirjoittamat viestit kirjaseen sisälsivät melkein jokainen sanat "oli lyhyt aika, mutta kiitos kun olit luokassamme" "olisin halunnut jutella enemmän" ja "oli hauskaa kun olit luokallamme". ;___; Olisi vaan pitänyt kaivaa se sosiaalisuusrohkeus jostain. Mutta joo, tämmöisiin haikeisiin tunnelmiin lopetan, ei taaskaan ole aikaa kirjoittaa kaikkea mitä haluaisin jakaa.
Seuraavassa uusi vuosi-selityksessä saattaa olla virheitä, keibajyoun (tämä tallialue jossa asun) perinteet ja käytännöt kun saattavat vähän eriytyä tyypillisestä japanilaisesta uudenvuoden vietosta. Mutta siis joo, joulun sijaan uudella vuodella on se vuoden tärkeän juhlan asema. Itse asiassa sitä vietetään kahteen kertaan: bounenkai ja shinnenkai, vuoden päättävä juhla ja vuoden alkamisen juhlinta. Tärkeää ovat uuden vuoden yhteydessä annettavat tervehdykset, vuodenvaihtoa ennen kiitellään kuluneesta vuodesta ja uuden vuoden alettua pyydellään suopeaa suhtautumista tänä alkaneenakin vuonna. Vuodenvaihde vietetään yhdessä perheen kanssa ja kaikista tv-ohjelmista on pitkä uusivuosispesiaali. Erityisiä uuden vuoden ruokia on paljon, vaikka monia kyllä soidaan pitkin vuotta muutenkin (esim. soba ja mochi). Korttejakin japanilaiset lähettävät uutena vuotena joulun sijaan, tutuille kerrotaan mitä kuluneena vuonna tapahtui ja sanotaan edellämainitut tervehdykset. Korttipohjat joille lähetettävät kortit tulostetaan tai käsin kirjoitetaan ovat muuten kaikki samanlaisia ja niiden saaja on aina yhden arpalipun saaja. Uuden vuoden alettua tarkistetaan kortin kulmaan painettu numero internetistä tai lehdestä, jolla on saattanut voittaa postimerkkejä tai telkkarin.
Uuden vuoden kortit. Toisessakin kortissakin on kuva toisella puolella, mutta käänsin osoitepuolen sen näyttääkseni. Keskellä lukee katakanoilla + yhdellä kanjilla "Hasala Irina -sama" ja kulmassa näkyy vähän sitä arpajaisnumeroa.
Uuden vuoden ateria saman tallin ihmisten kanssa. Silmälasipäinen mustiin pukeutunut vasemmalla on hostisäni. Loput ovat tallityöntekijät ja valkopaitaisen tallin johtajan perheejäsenet (peace-merkkiä tekevä pöydän päässä oleva edellämainitun poika).
Päähäni ei edelleenkään uppoa ajatus siitä että olen lähdössä Obihirosta parin päivän päästä ja helmikuun viides päivä kotiin Suomeen. Olen jo tottunut ja rakastunut niin paljoon täällä että on todella epätodellinen olo että nyt yhtäkkiä olen taas jossain missä mitään tätä ei ole. Vaikka kyseessä onkin kotimaa jossain toisella tavalla tuttuja ja kivoja asioita ja ihmisiä on paljon, ahdistaa. Pelottaa paluukulttuurishokki ja sosiaalisten suhteiden laita. Japanin koulussani käyn huomenna viimeistä kertaa, seremoniassa jossa kolmosluokkalaisten lisäksi minutkin hyvästellään. Hyvin virallisesti. Pidän (taas) puheen, minulle ojennetaan lahja ja jonkinlainen kunniaplakaatti, ja poistuessani poistun kunniakäytävää aplodien kera. Ihan hölmöä. Vaikken en ole kouluni hirveä fani kun kaikki ovat niin kuuliaisia ja työtä tekeviä että minulle tulee säälittävä olo eikä kukaan ehdi puhua tai hengata kanssani, niin kieltämättä tulee kouluakin ikävä. Sain niitä kavereita muutaman tehtyä, ja kun viime perjantaina luokkalaiseni pitivät jäähyväisjuhlat enkuntunnilla, liikutuin paljon. Kaikkien 40 oppilaan kirjoittamat viestit kirjaseen sisälsivät melkein jokainen sanat "oli lyhyt aika, mutta kiitos kun olit luokassamme" "olisin halunnut jutella enemmän" ja "oli hauskaa kun olit luokallamme". ;___; Olisi vaan pitänyt kaivaa se sosiaalisuusrohkeus jostain. Mutta joo, tämmöisiin haikeisiin tunnelmiin lopetan, ei taaskaan ole aikaa kirjoittaa kaikkea mitä haluaisin jakaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti