keskiviikko 7. joulukuuta 2011

hei hei ei aikaa ei + suuri koulupostaus

Älykäs otsikko terve. Mulla ei oikeasti nytkään ole aikaa, teoriassa teen suomiesitelmää ja puhetta jotka pidän koko koululle viikon päästä ja luen huomiseen olevaan maantiedon kokeeseen (ei hirveästi luettavaa kun mulle tehdään oma suppeahko erityskoe mutta hostperhe lupas kakkua ja sushia jos saan täydet joten がんばります, tsemppaan :: DD). Mutta voisi sitä päivittää kuitenkin.

Tämä kuu on ihan järkyttävän kiireinen, yleisen koulujuttujen kuten kokeiden ja japaninopiskelun lisäksi erinäisiä koontijuttuja tehtävänä, lahjoja ostettavana, erinäisiä menoja yhdessä hostperheen ja muiden vaihtareiden kanssa jne. Nyt työn alla olevan suomiesitelmän + loppupuheen ajankohta on nyt joulukuussa koska talviloma alkaa jo pian ja sen jälkeen olen vain viikon verran koulussa. Eli kokemus alkaa lähentyä loppua ainakin koulun osalta. Suomiesitelmän aloittamista ennen räävin kasaan vaihtarille omistetun sivun koulun vuosikirjaan, totta kai japaniksi ja juuri ja juuri ajoissa deadlinea varten. Koulussa olen vasta nyt uskaltanut olemaan sosiaalinen ja vielä nytkin vain osalle luokkalaisista, harmi vaan että kaikilla on totisten klubiensa kiire niin kiire ettei vapaa-aikaa hengailuun meinaa löytyä. Edelleen siis kavereiden kanssa hengaillessa kyseessä on aina vaihtarikaverit, viime viikolla käytiin vihdoinkin kaikkien kanssa yhdessä karaokessa (edelliskerroilla yksi tai kaksi meistä neljästä ei ollut paikalla). Oli muuten hiton hulppea, iso huone discovaloineen ja ihan järkyttävän hauskaa kun oli kerrankin samaa länsimaalaista musaa kuuntelevaa ja laulavaa seuraa ja vapautunut tunnelma. :----D

Mutta voisin ennen koulun loppua kertoa japanilaisesta kouluarjesta tarkemmin. Oma vaihtolukioni on vähän normaalista poikkeava kauppalukio, josta ihmiset pyrkivät jatkamaan työelämään. 90% oppilaista on tyttöjä (koska useimmat pojat menevät lukiosta jatko-opintoihin), opiskeltavissa aineissa on eroja ja lisäksi koulun oppilaat tekevät erityisiä maksullisia 検定 kentei-kokeita joista saa kai hyväksymisen.. johonkin (vähän hämärää minullekin siis), mutta muuten japanilaisen lukion ominaispiirteet löytyy. Suomen hyvinkin vapaasta lukiosysteemistä ollaan kaukana kuten jo koulupuvuista voi päätellä. Japanilaiset lukiot ovat luokallisia, itse olen luokan 2-4 (2年4組, kakkosvuotisten nelosluokka) numero 41. Kaikilla on myös siis oma numero, jonka mukaan kokoontumisissa järjestäydytään ja esim. liikkatunnilla vuorotellen tehdään. Myös ryhmiä jaetaan usein oppilaiden numeroita käyttäen. Oman luokan kanssa käydään kaikki kolme vuotta samoilla tunneilla, valinnaisaineiden tuntia on omassa lukiossani vain yksi. Aineita on mm. matikka, maantieto, liikunta, äidinkieli, englanti ja tiedeaineet. Luokalla on vaihtumaton luokanvalvoja/homeroom-opettaja, ja aamu aloitetaan 8:40 homeroom-hetkellä, aamunavauksella jossa kerrotaan erinäisiä tiedotteita. Sen jälkeen on oppitunteja aina 15:15 asti, jolloin on vielä toinen homeroom-hetki.


Luokkahuone ja luokkani oppilaita, tyttöjä siis kaikki (rinnakkaisluokkia on 5 ja vain kahdessa ensimmäisessä on puolet poikia, loput tyttöluokkia). Kyllä, olen vähän katkera. :----D Ihan vähän vaan.

Oppitunnit ovat suurin osa omassa luokassa, oppilaiden sijaan opettajat kiertävät luokkia. Oppitunnin alussa ja lopussa on aina kurinalainen tervehdys, yksi oppilas sanoo litanian jota ei voi järkeväksi suomeksi kääntää mutta kaikki oppilaat nousevat, laittavat tuolin pulpetin alle, seisovat ryhdikkäästi mitään puhumatta (tätä en tajua, kun istutaan saman tien takaisin kuitenkin :----D) ja sen saman yhden oppilaan merkistä kumartavat sanoen onegaishimasu (oppitunnin lopussa arigatou gozaimasu eli kiitos). Onegaishimasu on sekin vaikea kääntää kun suomessa samantapaisia kohteliaita ilmaisuja ei juurikaan ole. Ilmaisee jonkinlaista toivomusta ja/tai pyyntöä, opettajille se sanotaan oppitunnin aluksi kun opetusta siinä 'toivotaan' mutta samaa fraasia käytetään mm. myös kaupoissa kun myyjän toivotaan tekevän jotain tai vaikkapa taksikuskille määränpään yhteydessä (kyllä, kuljen edelleen taksilla kouluun niin on tullut tutuksi ne, ehheh). Aluksi kumartelu tuntui hassulta, etenkin liikkasalissa tapahtuvien kokoontumisien yhteydessä. Puhujapönttöön menevälle ihmiselle, joka kumartaa ensin yleisölle, takaisin kumartaessa olo oli vähintäänkin hämärä. Monta sataa oppilasta samanlaisissa vaatteissa kumartamassa yhdelle miehelle vaan tuntuu pohjoismaalaisesta aluksi absurdihkolta. Nykyään tuntuu jo ihan normikäytännöltä, kaikkeen tottuu. :'DD


Tietokoneluokan näppäimistö, jolla näitä blogimerkintöjäkin on kirjoitettu.

Opetus on melko opettajakeskeistä ja kirjoittamista on paljon. Itsellä on lukujärjestyksessä reilusti itseopiskelua ja kahta taideainetta joten en kaikkia oppitunteja ole nähnyt, mutta enimmäkseen opettaja selittää ja ehkä kysyy muutaman kysymyksen tai laittaa oppilaan lukemaan jotain. Mutta siinä se oppilaiden osallistumismahdollisuus sitten onkin. Ja joo, englannin taso on (etenkin täällä Hokkaidon syrjäisessä pikkukaupungissa) ihan niin huonoa kuin voisi japanilaisita olettaa. Eivät ymmärrä eivätkä osaa puhua lähes ollenkaan, yksittäisiä sanoja kyllä mutta niidenkin yhteydessä ei englantia äidinkielenä puhuva, koskaan japania opiskellut ihminen varmaan pahemmin ymmärtäisi (koska lausuminen). Japanin kieli on vaan rakenteeltaan, kirjoitukseltaan ja kaikilta puolin englantiin verrattuna täysin erilaista, että jo sen takia englannin oppiminen on vaikeahkoa. Asiaa pahentavat myös se, ettei englantia ei pahemmin kuule (niin tv:ssäkin kuin musiikissakin on kotimaisuusaste hyvin, hyvin korkea ja elokuviakin dubataan), se ettei japanilaisilla ole helposti omaksuttavaa tavoitetta oman saarivaltion käyttäessä vain japania, sekä se, että edellä kuvaillut opetusmetodit eivät ehkä ole sieltä tehokkaimmasta päästä.


Toisen taideaineeni, kalligrafian, luokkahuone.

Yksi ero on myos se, että koulutus maksaa, maksujen suuruudet vaihtelevat erityyppisten (yksityisomistus, kunnan koulu, valtion koulu...) koulujen mukaan mutta pelkästään kirjojen maksamisella ei täällä kouluttauduta. Ruokaakaan ei tarjota, suurin osa oppilaista tosiaan tuo sen eväsrasian, obentoun, kotoa tai ostaa leipää sitä lounastauolla myytäessä. Erityistä ruokalaakaan ei omassa koulussani ole, syödään luokissa tai muissa koulun normitiloissa. Sitten on tietysti koulupuku ja muut rajoitukset (ei meikkiä, koruja, lävistyksiä, hiusten kihartamista tai värjäystä jne.), tiukemmissa kouluissa nämä levittäytyvät ihan takin ja huivin väreihin ja laukkuunkin, mutta omassa koulussani saa edellämainitut valita vapaasti (vaikka siitä huolimatta melkein kaikilla on samanmuotoiset/tyyppiset laukut, takit ja kengät, ryhmäpaine jee jee). Kengät on suurimmaksi osaksi tytöillä nahkaiset kävelykengät ja nyt talven tultua talvisaapikkaat (UGG-tyyppiset kengät). Kouluun tultaessa on heti sisäänkäynnin jälkeen lokerot joissa kengät laitetaan kenkälokeroon jossa sisäkengät odottavat. Omassa koulussani ne ovat normaalit valkoiset sisäpelikengät joiden sivuraidan väristä voi päätellä vuositason.



Välitunti kestää kymmenisen minuuttia ja useat oppilaat käyttävät sen nukkumiseen jos seuraavakin tunti on kotiluokassa. Luokan etuosan liitutaulun oikeassa osiossa kuluvan päivän ja seuraavan lukujärjestys ja poissaolijat, nukkuvan ihmisen yläpuolella kuukausikalenteri.

Viimeinen ja tavallaan hyvin olennainen osa japanilaista lukiota ovat klubit/kerhot (jap. 部活, bukatsu). On usean lajin urheiluklubit (länsimaalaiselle tuttujen lajien lisäksi japanilaiset jousiammunnat ja useat kamppailulajit kuten kendo jne.), totisen opiskelun klubit (kaupallinen koulu kun on niin tarjolla on mm. businessklubi), kalligrafia-, teeseremonia-, valokuvaus-, kokkaus- ja animeklubit ja niin edelleen. Kaupallisen koulun erityispiirteenä koulumyymäläkin on klubi, normaalisti sitä hoitaa kuulemma oppilaskunnan hallitus tai muu taho sen olematta klubitoimintaa. Itse kuulun siihen ja animeklubiin, joista jälkimmäiseen olen kyllä jo pitkään julmasti jättänyt menemättä erinäisten menojen ja innonpuutteen takia (anime ja manga ei onnistu kiinnostamaan enää yhyy. ne oli mun japanikiinnostuksen alku ja siksi tunteet niitä kohtaan ovat edelleen lämpimät ja mm. elokuvia edelleen katson mutta niin kun ei niin ei). Urheiluklubit ovat koulussani todella vahvoja joten opettajakin ei suositellut tänne tullessani niihin liittymään, ja tällä hetkellä yksi tärkein syy miksen hengaa japanilaisten kanssa on se että kaikilla on klubinsa kanssa kiire. Urheiluklubit kun treenaavat päivittäin, usein myos lomapäivinä. Sama pätee myos mm. brass band (puhallinorkesteri?)-klubiin. Urheiluklubien välisiä turnauksia on siis paljon, treenaavat siksikin hirmu totisesti. Pikaluistelu (hehheh Hokkaido ja Obihiro)klubi on niin huippuluokkaa että kaksi sen jäsentä lähtivät maailmanmestaruuskisoihin, huhhuh. Niin ja tottakai totisen urheiluharrastuksen treenaamisen lisäksi nämä opiskelevat kuuliaisesti päivin ja oin plus ne joilla on kevyempi klubi tekevät osa-aikatoita. Suomalaisena, mitään kunnolla harrastamattomana lukiolaisena tulee aika lahna olo täällä. ::: DD


Koulun sisäpiha toisen siiven kolmannen kerroksen tietokoneluokasta käsin.

Mutta siinä kouluselvitys, jos jotain haluaisitte vielä tietää niin kerron mielelläni kunhan vaan kysytte. :3 Minulle kuuluu hyvää, hostperheen kanssa viihdyn edelleen ja koulussakin on ollut yhä kivempaa. En oikein loistanut missään niistä kolmessa (muille vielä nytkin jatkuvalla) koeviikolla tekemässäni kokeessa, mutta onneksi vaihtarina moisella ei ole hirveästi väliä. Ja ehkä voin antaa jonkinlaista kunniaa itselleni siitä että sain tehtyä puolet tai jopa vähän yli japanilaisesta matikankokeesta (siis sama koe kuin kaikilla muillakin), matikkaan melko taipumaton ja kanjien kanssa kamppaileva ihminen kuin olen, haha. Ja kuten alussa mainitsin, viime aikoina olen myos viimeinkin rohkaistunut puhumaan luokkalaisille, parempi myohään kuin ei milloinkaan. Talvilomalla on siis tiedossa ikäisteni japanilaisten kanssa hengailua jeee.

torstai 17. marraskuuta 2011

Cold temperatures, hospitals and onsens


Söpö sisustuskauppa Obihirossa, antakaa anteeksi se ettei taas liity mitenkään mihinkään.

Hokkaidolla sää sen kun kylmenee (lämpotila viime aikoina melkeinpä pelkästään kymmenen asteen alapuolella ja nollankin alle muutaman kerran mennyt), mutta hameessa pitäydytään koulupuvun takia. Jalat siis palelee. Lähes kaikkien kouluni tyttöjen tavoin hankin itselleni kuitenkin lyhyet verkkarishortsit alle pidettäväksi, reisistä ylospäin ei siis enää palella ja lähes päivittäin puhaltavan voimakkaan tuulen takia ei tarvitse enää pikkuhousujen vilkkumista niinkään pelätä. :-----D (pyrin tosin tietenkin edelleen pitämään hameenhelman alhaalla arvokkuuteni vuoksi, ei ne verkkarit mitkään esittelyn arvoiset ole jaloistani puhumattakaan) Hirveää huolta ei asiasta kuitenkaan ole muutenkaan, pyoräilyn kun lopetin viime viikon kohtalokkaana perjantaina ja en sen takia enää vietä kovinkaan pitkiä hetkiä ulkoilmassa koulupuku päällä. Koulun sisälläkin kuitenkin on suht. vilpoista aina luokkahuoneesta riippuen, ja ympärilleen katsellessa voi bongata muilla oppilailla vilttejä ja koulupukuystävällisiä (eli tietyn mallisia ja -värisiä) neuleita. Itse omaan vasta jälkimmäisen, mutta eikohän niiden kunnon pakkasten tullessa tule hankittua joku sopivan suloinen vilttikin kylmän ja kovan koulukalustolta suojaamaan.


Suloisesta puheenollen. Tässä kodin lämmösssä hostveljet ja kylään tullut ystäväperheen tytär. = w =


Kylmää siis on Obihirossa, mutta lunta ei vielä sada. Kuulinkin hostperheeltä että tähän kaupunkiin ei talven aikana sada kovin paljoa lunta koko talvena, muissa Hokkaidon kaupungeissa tulee ihan Suomenkin verran, mutta Obihirossa lämpotilan laskemisesta huolimatta ei niinkään. Viime viikon tiistaina ja keskiviikkona matkustin kuitenkin hostperheen kanssa Hakodateen Hokkaidon eteläisimpään kärkeen, ja reissun aikana ensilumi satoi useammassakin paikassa ja hyvinkin sankasti. Olo oli hassu kun tähän mennessä lunta on tullut nähtyä yleensä vain Suomessa ja lumisade näytti japanilaisia taloja vasten jotenkin vielä kauniimmalta kuin kotimaassa (itse siis pidän lumisateesta jostain syystä paljon), tutuistakin asioista tulee hetkittäin taas hienoja uudesta näkokulmasta katsoessa (ja kun edellisestä lumisadenäkemisestä on tietysti kulunut aikaa). Hakodatessa sää kuitenkin äityi melko kamalaksi, lunta/räntää satoi isoina hiutaileina ja tuulikin hirveästi, ja siksi jäivät (tai jätettiin) nähtävyydet, kuten kaupunkinäkymä Hakodate-vuorelta, näkemättä. Hyvä reissu oli silti, ja etenkin automatkalta sain otettua paljon kuvia Hokkaidon edelleen hyvin kauniista luonnosta. Myös merta pääsin matkalla näkemään pitkästä aikaa, Japanissa sen voisi luulla olevan itsestäänselvyys mutta kun sisämaassa asun niin ei.


Hakodate-vuori. Menomatkalla ei vielä lunta satanut...


...mutta paluumatkalla kyllä. Tässä paikassa kaivettiin kaikki mahdolliset muovipullot ja kanisterit (joita siis oli varta vasten otettu mukaan) ja täytettiin ne ilmeisesti hyvinkin puhtaalla ja terveellisellä vedellä.

Mutta nyt voisin kertoa kylmyysstoorin ohessa mainitsemastani kohtalokkaasta perjantaista ja sen seurauksista, jotka ovatkin syöneet valtaosan ajastani ja voimistani viime ja tällä viikolla. Pyöräillessäni kouluun hieman normaalia aikaisemmin ja kiireisemmin viime viikon perjantaina sattui pieni onnettomuus. Yhdessä kohtaa matkaa viereisen supermarketin parkkipaikan uloskäynnistä, eli aukosta pensasaidassa, tuli auto joka oli menossa pyorätien yli viereiselle autotielle. Sen pysähtyessä eteeni en ajatellut sen vielä lähtevän ja yritin kiertää sen edestä. Sillä hetkellä kyseinen autokin kuitenkin sattui juuri lähtemään ja pam. Kaaduin autotielle, ei tullut onneksi juuri silloin autoja, eikä ollut isoa vauhtia kummallakaan, joten ei käynyt pahasti. Itse olin ihan nolona ja kumartelin vaan että joo, olen kunnossa (ajaja siis nousi autosta ja kyseli että sattuiko) ja lähdin nopeasti jatkamaan matkaa edelleen kiireisenä. Siinä polkiessani huomasin kuitenkin että auts päähän kyllä sattuu. Koulussa kun sanoin kotiluokan opettajalle tämä järkyttyi ja terveydentilasta huolehtimisen kyseli heti alkuunsa että etkö katsonut rekkaria tai selvittänyt ajajan nimeä. Hämmentyneenä vastasin että en, oikeasti luulin asian olevan ihan ok, kun ei pahasti törmätty. Myöhemmin lähdin sitten koulusta kesken ja kävin sairaalassa vaikka edelleen olin itse sitä mieltä ettei olisi tarvinnut, skannasivat aivot hienolla laitteella joka sai minut tuntemaan itseni sairaalasarjan (krhm, House) potilaaksi. Mukana oli hostäidin lisäksi paikallisen AFS:n täti-ihminen joka sitten otti poliisiin yhteyttä, täällä on siis ilmeisesti tapana selvittää pienetkin onnettomuudet syyllisiä myöten vaikka olinkin omasta mielestäni kunnossa enkä erityisen vihainen onnettomuuden toiselle osapuolelle.

Perjantain jälkeen olen käynyt vielä pariin kertaan lääkärissä aivan minimaalisten kipujen takia turvallisuuden ja oikeastaan myos japanilaisten onnettomuustilanteiden hoitamistapojen vuoksi. Ihan mielenkiintoista on ollut vieraan maan terveydenhoitosysteemiä päästä näkemään ja odotushuoneessa istuessani myos sumoa tuli katseltua ensimmäistä kertaa. (luonnollisesti tv:stä siis, ei sentään live-esitystä siellä :-----D) Auto, johon tormäsin oli muuten taksi, ja nyt AFS ja hostperheeni ovat taksiyhtiölle vihaisia, onnettomuus johon sisältyy auto on aina sen kuskin vika ja ilmeisesti yhtiön toiminta onnettomuuden jälkeen ei ollut hyvien tapojen mukaista. Itsellä on vähintäänkin hämmentynyt ja vähän nolostunutkin olo kun asia näin paisui, mutta on kuulemma aivan normaalit toimet ja kai sitä pitää toimia maassa maan tavalla. Eli en enää sano että olen jo kunnossa ja menen myös kiltisti päivittäin kyseisen taksiyhtiön taksilla kouluun ja takaisin vaikka nolottaa. :'DD

Mietin että voisi alkaa kuulumisten lisäksi kertoa jotain yleistä japanijuttuakin vaihteeksi. Viime aikoina olen käynyt suhteellisen tiuhaan sairaaloiden lisään japanilaisissa kylpylöissä, onsen:eissa eli voisin kertoa niistä. Onsen on siis japaninkielinen sana kuumille lähteille mutta myös niiden yhteydessä toimiville kylpylöille. Japanilaiseen kylpyläkulttuurin mukaan (näin tehdään myös julkisissa kylpylöissä joissa ei ole vulkaanista kuumaa vettä vaan vain 'normaalia' sellaista) pukuhuoneiden jälkeen ollaan alasti ja ennen altaaseen menoa peseydytään huolellisesti pienellä muovisella tuolilla istuen suihkua käyttäen. Altaiden vesi on kuumaa (n. 42 astetta) ja altaissa ei sen takia vietetä pitkiä aikoja eikä tietenkään myöskään uida vaan istutaan vain (kovin syviä altaat eivät siis ole) ja nautitaan. Altaita on niin sisällä kuin ulkonakin, ja sen lisäksi useissa suuremmissa onseneissa on myös pore- tai muuta hierontajuttuja sisältäviä altaita ja saunoja. Saunassa ei kuitenkaan löylyä heitetä ja lämpötila on siinä 70 asteen paikkeilla melko pysyvästi. Kylpemiskulttuuria täältä siis löytyy, melkein jokaisen japanilaiskodin kylpyhuoneessa muuten on kylpyamme ja onseneiden lisäksi julkiset kylpylät, joissa ainut ero on tosiaan kuuman veden alkuperä, ovat suosittuja. Onseniin menemiskynnys ei tunnu olevan hirveän korkea, ja ainakin itse kun isäntäperheen kanssa kävin oli kyseessä yksinkertaisesti päivän peseytyminen vaikka siinä samalla tietysti vulkaanisen kuuman veden altaista nautitaan ja ollaan vähän normaalia hitaammin. Suosikkionsenini tähän mennessä on Satsunae Garden Onsen, edellistä nimeä klikaten voitte nähdä sen kylpytiloista.

Joulu on muuten alkanut täällä(kin?) näkyä valojen ja kauppojen joulukampanjoiden merkeissä. Itse en ole kuitenkaan ihan joulutunnelmaan päässyt kun vähän eri meininki on kuin Suomessa ja se että on jossain muualla saa unohtamaan koko asian. : D Esimerkiksi jouluruokaa ja -juomaa (glögi ;__;) vähän jää kaipaamaan, täällä ostetaan vain joulukakku, joka on siis normaali konditorian täytekakku (joita nämä tuntuu ostavan suht. usein) joulupäällyksiä (marsipaanista tehnyt joulupukin talo ja 'Merry Christmas'-kyltti tms.) lukuunottamatta. Lomaakaan ei joulun yhteydessä ole hirveästi, mullakin kuulemma tulee olemaan AFS:n japaninkoe jouluaattona. =___= Uusi vuosi on huomattavasti suurempi juhla.

Mutta siinä kaikki tällä kertaa, hei heiii! Edelleen toiveita siitä mistä kirjoitan seuraavalla kerralla, otetaan vastaan (japanilainen tv, mitä musiikkia täällä kuulee, japanilainen lukio, ruoka, japanilainen lääkäri...? mulle kaikki on jo sen verran tuttua etten tajua kertoa puoliakaan), kommentoikaa ihmeessä!

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Kouluretki ja muuta tapahtunutta

No hups en sitten saanut sitä kouluretkipäivitystä ikinä tehtyä. Viimeiset viikot ovat olleet tupaten täynnä kaikkea ja näillä näkymin parilla tulevalla viikolla tulee olemaan vielä kiireisempää. Koneella en siis ehdi edelleenkään olla juuri ollenkaan, joten päivityksen yritän kirjoittaa nyt lyhyesti ja ytimekkäästi että saan sen joskus uloskin asti. Jos luet tätä niin jee onnistuin.

Edellisen päivityksen jälkeen on ehtinyt tapahtua kouluretken lisäksi vaikka mitä, mutta koska edellinen teksti oli kirjoitettu juuri ennen retkeä aloitan nyt kronologisesti siitä. Kyseessä siis oli tyypillinen japanilainen lukiokouluretki; samalla tavalla kun suomalaisissa lukioissa on aina wanhojen tanssit ja penkkarit täällä melkein poikkeuksetta kakkosluokkalaiset lähtevät täällä syyslukukaudella (eli japanilaisesta näkokulmasta myohemmällä lukukaudella) retkelle. Retki on usein japaninsisäinen, mutta rikkaammissa yksityis(?)kouluissa kohteena voi olla vaikkapa Hawaii tai Australia tai melkein mikä vaan. Nanshon (kouluni nimi) retken kohteet, Nara, Kioto, Kobe, Osaka ja Tokio ovat kuitenkin ilmeisesti todella tyypillisiä ainakin näiden paikkakuntien ulkopuolisille (etenkin Hokkaidolaisille) kouluille. Muita japanilaisretkelle tyypillisiä piirteitä olivat kallis hinta (hyvät hotellit, palkattujen ihmisten hinta, liput Disneylandiin ja risteilylle..), ihmismäärän suurus (kaikki kakkosluokkalaiset eli 200 oppilasta, plus 11 opettajaa, 3 avustajaa, 1 valokuvaaja jne.), tiukka aikataulu (kaikki viidessä päivässä) ja se että osalla reissua käytettiin koulupukua. Kaksi ensimmäistä päivää kuljettiin siis kaikki yli 200 tyyppiä yhdessä koulupuvut päällä ja kolme viimeistä olivat suurimmaksi osaksi ryhmissä käytettävää vapaa-aikaa vapaavalintaisissa vaatteissa.

Reissu lähti käyntiin koululta aamuseitsemältä, jolloin menimme bussilla Shin-Chitosen (New Chitose) lentokentälle. Sieltä lensimme Kansain lentokentälle, jonne saavuimme kahden maissa. Matkaa jatkettiin paikallisella bussilla, jossa oli suloinen 19-vuotias lentoemännän vaatteita muistuttavaan asuun (samantapaiset vaatteet tuntuu kaikilla matkaoppailla olevan) pukeutunut nainen matkaoppaana, joka selosti bussin ikkunasta näkyvien rakennusten paikkojen historiaa ja taustoja matkan edetessä. Ensimmäinen varsinainen kiertelypaikka oli Naran puisto, joka on tunnettu yli tuhannesta vapaasti puiston alueella käyskentelevästä bambis- siis peurasta (jap. shika). Reilulla eurolla sai ostettua shikasenbeitä eli keksintapaista peuroille syotettävää kakkua, ja täytyy myontää että on kyllä mielenkiintoinen kokemus kun viisitoista peuraa änkee lähelle, näykkii koulupuvun takin reunusta ja syo kädestä. Aika surrealistinen fiilis oli kun peuroja vaan oli niin paljon ja muutenkin puisto oli tosi nätti. Samalla käytiin puiston viereisessä buddhalaistemppelissa, jossa majailee hyvin valtava buddha (maailman suurin pronssipatsas). Buddhankatselun jälkeen mentiin vielä puiston toisella puolella, kukkulalla olevaan veitsistä kuuluisaan tuliaiskauppaan ja sieltä ensimmäiseen yöpymispaikkaan, Narassa olevaan japanilaistyyliseen majataloon.



Bambi ja koulukavereideni jalkoja.

Seraavana päivänä pyorimme Kiotossa vieraillen Kinkaku-ji:ssa ('kultaisen paviljongin temppeli') ja Kiyomizu-dera:ssa ('puhtaan veden temppeli'), nämäkin siis buddhalaistemppeleitä. Sää suosi oikein kunnolla ja edellämainittu kultatemppelikin ihan kimalteli kauniisti auringonpaisteessa. Näiden temppeleiden ulkopuolellakin Kioto vaikutti todella kauniilta ja mukavalta paikalta, ja tällä hetkellä Jokohamassa vaihtovuottaan viettävän ja edellisellä viikolla Kiotossa käyneen ystäväni A:n kanssa vannottiinkin että joskus siellä asutaan.


Kiyomizu-dera


Kinkaku-ji.

Kiotosta lähdettiin Osakaan, jossa kävimme katsomassa japanilaista teatteria/komediashow:ta Namba Gurando Kagetsussa. En ollut odottanut kovin innolla koska oletin etten ymmärtäisi puoliakaan nopean puheen ja mahdollisen erityyppisen huumorin takia, mutta vastoin odotuksiani ymmärsinkin suurimman osan ja pidin esitystä yhtä hauskana kuin muutkin sille paljon nauraen. Teatterista jatkoimme bussilla Kobeen, Osakan läheiseen rannikkokaupunkiin. Siellä ohjelmassa oli illallisristeily, ja aika hulppeaa oli. Ruoka oli älyttömän hyvää ja näkymät hyvin kauniita, syömisen jälkeen suurin osa oppilaista minä mukaanluokien viettivät aikaa kannella yhteiskuvia ottaen. Risteilyn jälkeen yövyimme Osakassa hotellissa.


Risteilyn näkymää.



Osakan aamun bussimatkalta.

Seuraavana päivänä oli Osakan vapaa-aika, jonka ryhmäni kanssa käytimme oikeastaan kokonaan ostoksiin. Tietysti söimme takoyakia (taikinapalloja joissa on sisällä mustekalaa) ja okonomiyakia ("japanilainen pizza", paistettu lätty vaihtelevine täytteineen), kahta suosittua ruokaa jotka ovat Osakasta kotoisin ja joista kyseinen kaupunki on kuuluisa. Vapaa-aika loppui asemalle paluuseen, josta lähdimme shinkansenilla, luotijunalla kohti Tokiota. Elämys oli sekin ja hirveän nopeastihan se kulki, Osakasta Tokioon ei ole ihan lyhyt matka mutta hirmu nopeasti se meni, etenkin kun sain juteltua niin omille luokkalaisille kuin uusillekin tyypeille sen aikana. Harmi vaan että matkan aikana ulkona oli jo pimeää joten näkymistä ei saanut niinkään selvää (muuten mm. Fuji-vuoren näkeminen olisi voinut olla mahdollista.


Osakanäkymää bussista.

Tokiossa menimme hotelliin ja seuraavana aamuna oli luvassa kokonainen päivä vapaa-aikaa tässä japanin valtavassa ja täyteen tungetusta pääkaupungissa. Olin lievästi sanottuna innoissani. Mielialaa nosti vielä se että illalla hotellille palattaessa tapaisin sen Kioton kohdalla mainitsemani neiti A:n, Suomessa samassa lukiossa ja tällä hetkellä Jokohamassa vaihtaroivan ystävän. Vapaa-ajalla oli kivaa ja oli uskomatonta nähdä sellaisia paikkoja kuin Shibuya ja Harajuku, näistä kun aina lukenut ja nähnyt kuvia ja aina halunnut käydä. Etenkin ensin mainitun maisemat oli tuttuja, kun on tullut pelattua The World Ends With You:ta, DS-peliä joka sijoittuu Shibuyaan ja omaa kaikki kuuluisimmat paikat vain vähän muunnetuilla nimillä. Innostun suurista kaupungeista muutenkin aina melkein nolostuttavan paljon Suomessa kun oikeasti isoja kaupunkeja ei pahemmin ole (tällä hetkellä innostumisrajani menee suuren ja kattavan metrosysteemin kattavissa kaupungeissa ja Tokion metrokarttahan näyttää tältä) ja niistä suurimmistakin olen asunut vähän kaukana metsän keskellä. Luontoa arvostan aina metsästä erossa pysymisajan kasvaessa enemmän ja enemmän, mutta vielä nyt suurkaupungeissa on loistoa jäljellä.



Hotelli-ikkunan näkymä.


Harajuku.


Paikallisjunan näkymää.


Iltanäkymä merenrannalta.

Mutta joo eksyin vähän aiheesta. Tokio oli hieno ja paikat oli mahtavaa nähdä mutta ryhmäni koostui kahdesta parista parhaita ystäviä ja minusta (yht. 5 henkeä) joten oli vähän irrallinen ja yksinäinenkin olo hetkittäin. Tosi hauskoja ja mukaviakin hetkiäkin oli mutta joo nyt kävi noin. Vain pieni miinus kuitenkin Tokiossa japanilaisten kanssa kiertelemiseen. C: Disneylandissa oli vielä kiusallisempaa kun en tyhmänä ollut hyvissä ajoin hankkinut itselleni ryhmää jonka kanssa siellä menisin (kenen kanssa meni oli täysin vapaata, ei siis edelläsovittuja luokansisäisiä ryhmiä kuten vapaa-ajalla ja esim. rinnakkaisluokkalaisten kanssa kiertely oli mahdollista). Lopulta sain kyllä seuraa yhdestä ryhmästä, mutta tunsin heistä vain yhden ja tunnelma oli vähintäänkin kiusallinen kun yhtäkkiä mukaan vaan ängin. Taaskin hyviäkin hetkiä oli, linna ja Halloweenin takia sallitut sadat cosplayaajat oli hieno nähdä ja tuli sitä vähän ystävystyttyäkin, mutta koska emme menneet mihinkään laitteisiinkaan vaan kiersimme vaan kaikki myymälät oli joo vähän laimea Disneyland-reissu minulle. Disneylandin jälkeen lähdimme lentokoneella kotiin ja kotona hostperheen luona olin iltayhdeksän, -kymmenen aikaan.



Disneyland.

Siinä tiivistelmä kouluretkestä kuvineen, hope you enjoyed. Minä nautin reissusta kyllä, jos tästä saa kuvat ettei ollut kivaa niin ei ole totta. : D Mutta joo sitten vielä reissunjälkeiset kuulumiset, paluustahan kun on jo melkein kaksi viikkoa. Paluuta seuranneella viikolla oli kahdet hyvin erilaiset juhlat, ensiksi edellisen merkinnän lopussa mainitun hostisän tärkeän ajon voitonjuhlat talli-ihmisten ja hevosenomistajien kanssa ulkona ja toisen hostveljen 4-vuotissynttärit hostperheen kotona. Molemmissa oli hauskaa, ja toisen iloiset jälkimeiningit jatkuvat edelleen kun veli pienen painostuksen ja kehottelun jälkeen valitsi Toys'R'Us:ista lahjakseen Jenga-pelin joka Suomessa tunnetaan paremin nimellä Kaatuva torni (piti muuten googlettaa tuo kun en ollut ihan varma kun siitä on aikaa). Sitä pelataan melkein päivittäin ja aina joskus kylässä käyvät hostvanhempien ystävätkin ovat mukana pelaamassa. Jengaa pelatessa hostveljet myos ovat harvinaisen ystävällisiä ja hyvin käyttäytyviä. :-----D Hahhah.

Kouluelämä on jatkunut lähes entisellään, viime aikoina olen yrittänyt puhua ihmisille enemmän, koska olisi hienoa olla edes vähän kavereita ainakin suurimman osan luokkakavereista. Helpommin sanottu kuin tehty, japanilaiset tytöt ovat ujoja ja tässä tilanteessa minäkin. Omalta paikalta nouseminen ja jollekin puhumaan meneminen vaan on edelleen pelottavaa. Miksi? Koska japanilaisten päänliikkeistä ei voi ikinä tietää melkein mitään. Minulla ei ole mitään hajua haluaako kukaan seuraani oikeasti koska smalltalkin verran kaikki ovat poikkeuksetta ystävällisiä vaikka tilanne olisi heille kuinka epämieluinen. Keskitasoinen japanintaito ja pitkähkojäkin keskusteluja puhumaan pystyminen menee vähän hukkaan kun en käytä sitä koulussa ikäisteni kanssa vielä. Mutta toisaalta edistystä on tapahtunut: tässä yksi päivä kävin donitseilla yhdessä animeklubilaisen kaverin kanssa paikassa missä tämä kaveri työskentelee ja tällä viikolla olen saanut puhuttua tytöille joille en ole aikaisemmin saanut kauheasti puhuttua. Tuosta työstä muuten, Japanissahan suuri osa lukiolaisista käy osa-aikatyössä opiskelun ja jotkut jopa kiireisen ja rankan klubiharjoittelun lisäksi, tänäänkin kun käytiin sushia syömässä oli tarjoilijana luokkalainen ja muidenkin baito-paikosta tulee aina välillä kuultua. (osa-aikatyön sanaksi on jostain syystä päätynyt täällä lyhennys saksan arbeit-sanasta)

Perhe-elämä on hauskaa vaikka hetkittäin vähän väsyttäävääkin, ollaan aina paljon menossa ja melkeinpä joka päivä on jotain ohjelmaa. Itse kuitenkin tykkään paljosta tekemisestä huomattavasti enemmän kuin päivittäiseistä peukaloiden pyörittelystä neljän seinän sisällä joten tämä perhe saa edelleen kiittämään hyvää tuuria päivittäin. Useimmiten kun puhun hostperheen kanssa menosta kyseessä on vain minä, hostäiti ja hostveljet, hostisän työt kun ovat viikonloppuisin kun minulla on lomaa ja vapaata viikolla kun olen koulussa. Ensi viikon tiistaina lähdemme kuitenkin koko perheen voimin Hakodateen, Hokkaidon aivan eteläkärjessä olevaan suureen kaupunkiin. Lähdön syy on isän työ, hevosia katselemaan mennään mutta luultavasti hostäidin ja -veljien kanssa mennään pois tieltä kiertelemään kaupunkia muuten, haha. Jokainen Obihirolainen jolle olen reissusta maininnut on päivitellyt että oho onpa mukavaa ja että haluaisi itsekin mennä, Hakodate on suht. kuuluisa paikka Hokkaidolla ja suosittu matkakohde muuallakin Japanissa asuville (ainakin viime aikoina lukemani mukaan).

Loppuun vielä kysymys: ajattelin ensi merkinnästä lähtien kirjoittaa kuulumisten läpi huomaamistani tai kokemistani japaniasioista joita en ainakaan itse saanut Suomessa mistään selville, ja kysysin nyt että mistä haluatte kuulla: lääkäristä (joo on siis kaksi reissua takana ehehe), ruoasta, japanilaisesta tv:stä, kohteliaisuuden ja hierarkian näkyminen kielestä, kauppakulttuurista vai jostain muusta?

perjantai 21. lokakuuta 2011

Pyöräily auringonlaskuun ja muita satunnaisia ilonaiheita

Okei kouluretki oli ja meni ja sitä edeltävissä pakkauskiireissä tämä päivitys jäi julkaisematta, teksti on vähän päässyt vanhentumaan mutta kun se on kuitenkin ajan kanssa kirjoitettu niin julkaisen sen tässä ennen kuin saan selostuksen koulureissusta valmiiksi.


Nuorempi pikkuveli nukkuu ; u ; Kyllä noi ainakin nukkuessa kovin suloisia on.

Aika on kulunut pelottavan nopeasti - koulun retki Kiotoon, Osakaan ja Tokioon (plus Naraan ja Kobeen) alkaa jo huomenna. Lokakuun loppu vaikutti aina kaukaiselta ajankohdalta mutta nyt se sitten on jo täällä. Ihan mitään sanomatta retken hetki ei ole tullut, koska koulussahan sitä ollaan puitu niin välituntien keskusteluissa kuin useiden aineiden oppitunneillakin. Maantietoon tehtiin japanilaista sanomalehteä muistuttavat ryhmätyöt: tekstiä (ylhäältä alaspäin ruudutetulle paperille) ja leikattuja kuvia kouluretken kohteista (paikoista, ruoasta) A2-kokoiselle paperille. Omassa ryhmässä minäkin kirjoitin tekstinpätkän japaniksi, todella yksinkertainen ja aika kökkö teksti siitä tietenkin tuli, mutta sainpa kuitenkin tehtyä. Japanilaiseen tyyliin näiden kaikkien työt oli järkyttävän siistejä ja yksityiskohtaisia, omassa ryhmässäni kaksi lentopalloklubiin kuuluvaa tyttöä askartelivat pelottavan täydellisiä otsikkotekstejä (siis tietysti pieniä täydellisiä kanjeja joissa oli kolmea eriä paperia ja afhgh) ja origameja joilla reunat koristeltiin - vaikka urheiluklubin ihmisinä heillä on tuhottoman vähän vapaa-aikaa. Luultavasti väkersivät niitä kotona yöllä tai jotain, voi näitä tunnollisia japseja. ;____;


Kouluretki maksettiin käteisellä matkatoimistoon (joo japanilaisilla on herranjestas matkatoimisto järkkäämässä kouluretkeä, ei ihme että on kallista), oli melkonen määrä käteistä ennen maksun suoritusta.

Kouluretken lähestyessä olen tajunnut yhä selkeämmin kuinka iso juttu se on kaikille oppilaille. Esimerkiksi tyttöjen vaatesuunnitelmat ovat melko pelottavia: oletuksena on, että kouluretkelle ostetaan uudet vaatteet alusvaatteita myöten ja kaikki asukokonaisuudet mietitään todella, todella tarkkaan käyttöpaikkaa myöten. Jo monta viikkoa sitten joku sanoi kaverilleen valinneensa vaatteet (joku kolme viikkoa ennen matkaa siis) ja viime aikoina olen kuullut ihmisten puhuvan laittaakko parhaat vaatteet Tokion vapaa-ajalle vai Tokion Disneylandiin. No, pakko se on kai myöntää että itsekin mietin vaatteet ja asukokonaisuudet etukäteen, vaikka vasta eilen eli kaksi yötä ennen lähtoä. Uusia vaatekappaleita on tasan yksi ja sekin recycle shopista, eli Suomen UFF:ia muistuttavasta paikasta.

Sää täällä Hokkaidolla on viimestään nyt todella kylmennyt, viime viikolla oli vain pari astetta lämmintä ja useimpinakin päivinä vain kymmenisen astetta. Yksi aamu sain autokyydin hostperheeltä ihan vain järkyttävän kylmän ja voimakkaan tuulen takia. Muuten olen kuitenkin harrastanut pyöräilyä lähes joka (koulu)päivä, ja edelleen paikalliset ihmiset tuijottavat kun niin joukosta erotun. :---D On se ulkomaalainen koulupuvussa vaan niin hassu näky. Tällä viikolla ensimmäistä kertaa yhden tuijotuksen mukana oli myös tervehdys, kaksi jonkin kaupungin muun lukion opiskelijaa sanoivat HARROO (hello japanilaisittain) ja olivat jokseenkin tohkeissaan kun vastasin, kiittivätkin ihan. Hostperhe on kannustanut tervehtimään melkein kaikkia kun en kerran musiikkiakaan voi kuunnella (täällä se on kiellettyä pyöräilessä), vähän tekisi mieli jo ihmisten ilmeiden näkemisen takia mutta helpommin sanottu kuin tehty. Ujostuttaa. ; w ; Mutta pyöräilystä kouluun pidän hirveästi, jotenkin pyöräily koulupuku päällä japanilaisessa kaupungissa saa hämmentävän hienon fiiliksen aikaan. Etenkin jos matkalla sattuu olemaan auringonlasku ja matalalta loistava punertava valo maalaa kaiken kauniiksi. Liikennevaloissa on helppo unohtua katselemaan auringon laskemista sinisten vuorien taakse.


Tämä on otettu autosta mutta samaa fiilistä kuin aurinkolaskupyöräilyssä oli tuona hetkenä. Kuunneltiin jazzia radiosta ja tunnelma oli mitä parhain.

Ruska on ollut todella kaunista, ja alkaa pikku hiljaa lähestyä loppuaan. Hostäiti oli luvannut että kävisimme jossain tämän prefektuurin, Tokachin, erityisen kauniissa paikassa sitä ihailemassa ja valokuvaamassa. Aikaraja tälle oli koulun retki, koska sieltä palattuani ruska on luultavasti jo kokonaan loppunut. Joka lomapäivälleni on kuitenkin sattunut huono sää tai jotain muuta tehtävää, eikä eilinen, viimeinen mahdollinen lähtopäivä, ollut poikkeus. Vettä satoi kun saavista ja kylmääkin oli. Sadetta uhmaten lähdimme kuitenkin vajaan kahden tunnin päähän Obihirosta paikalliseen kansallispuistoon. Ja vaikka kylmää ja märkää oli, oli hieno reissu, oikeasti ihan liikutuin hetkittäin jälleen auton ikkunasta ja kävellen näkymiä katsellessa. Selkeällä säällä olisi tietenkin ollut vielä hienompaa ja rankkasateen takia tämmöinen poljettava rata-asia jota kokeilemaan oikeastaan mentiinkin ei ollut käytössä, mutta ei silti kaduttanut lähtö kun niin kovin nättiä oli.





Palattuamme retkeltä menimme hostveljen ja -äidin kanssa kannustamaan hostisää tämän hyvin tärkeässä (ajoja on siis joka viikko mutta tämä oli todella erityinen kisa) hevosajokisassa. Ja tadadaa, hostisäni voitti! Minulle avautui tämän ajon erityisyys vasta voiton jälkeen asioita seuraillessa. Hostäiti oli todella innoissaan ja melkein hyppi ilosta, hostisää haastateltiin tv:hen (siis erityiselle Ban'ei-paikalliskaapelikanavalle jossa näytetään ajoja, mutta oli ensimmäinen kerta kun näin siellä olevan haastattelun), hän sai valtavasti onnittelupuheluja, hevosenomistaja tuli kotiin onnittelemaan ja hostisä sai ison seinävaatteen (vastaa kai pokaalia, siis tärkeä palkinto jota hostisä on yrittänyt voittaa viimeiset 9 vuotta). Todella vaikeaa selittää kun minullekin nämä kuviot eivät ole hirveän selkeitä mutta hienoa oli. o/




Mutta siinä kaikki tältä erää, kouluretki kutsuu! Palaan Obihiroon 29. päivä, myöhään lauantai-iltana. Pitäkää peukkuja etten unohtaisi mitään pakatessa tai matkan varrelle. :-----D

perjantai 7. lokakuuta 2011

I found another face to show

Tadadaa päivitysss, tässä viimeisimmät kuulumiset. Aaahh olen niin väsynyt, antakaa anteeksi kuvien vähyys (niitä kyllä on tuonnempana, stay tuned!), tekstin pituus ja mahdolliset kirjoitusvirheet. ;___;

Kouluarki on jatkunut tuttuun tapaan: vietän paljon aikaa kirjastossa itseopiskelun merkeissä, en ymmärrä 'normaaleista' oppitunneista (kuten mm. matikasta ja maantiedosta) hirveästi, syön lounasta obentousta luokkakavereiden kanssa, nautin kalligrafian ja kuvaamataidon tunneilla olosta ja niin edelleen. Hieman vähemmälle huomiolle ainakin blogissa jääneitä juttuja ovat englannin 'reading'-tunnit ja liikkatunnit, voisin niistä kertoa vähän. Reading-tunneilla käyn kahdeksan muun kakkosluokkalaisen (suurin osa kanssani samalla luokalla olevia, muutama rinnakkaisluokkalainen) kanssa. Aluksi tunnit olivat tylsiä kun kaikki tekivät jälleen kanjeja pullistelevia sanakokeita joihin en osallistunut, mutta myöhemmin tunneista tuli yhtä suosikkiaikaani koulussa. Aina tunnin aluksi puhumme kuulumisia englanniksi; mitä tehtiin viikonloppuna, miten voidaan ja muuta vastaavaa. Puhun kuulemma liian nopeasti ja monimutkaisesti englantia, ja vaikka yritän opettajan pyynnöstä hidastaa puheeni omasta mielestäni jo hölmön hitaaksi ja käyttää mahdollisimman simppeliä kieltä, ovat muut oppilaat edelleen kysymysmerkkinä. No, japanilaisten englanti tiedetään, mutta onpahan harjoitusta minullekin kun enkuksi puhumisen jälkeen useimmiten käännän saman japaniksi. Kääntämistä on myos itse oppitunnilla, useimmiten ohjelmassa on kirjan englanninkielistä tekstiä kääntämistä japaniksi. Yksi juttu jota aina teen (itse asiassa myos muilla enkuntunneilla) on esimerkkilukeminen - luen lauseen/kappaleen jonka muut sitten perässäni toistavat ja sen jälkeen kääntävät japaniksi. Tämä tapahtuu vuorotellen järjestyksessä, ja jos kohdalleni osuva tekstinpätkä on tarpeeksi helppo, käännän sen japaniksi.

Liikkatunnit täällä eivät valtavasti eroa suomen liikkatunneista, liikuntaa mitä liikuntaa, mutta erojakin kyllä löytyy. Oppitunnit ovat aina yksöistunteja, eli yhdellä tunnilla ehditaan harjoitella vain yhtä asiaa (lentopallo, pituushyppy, keihäänheitto...). Ja Japanissa kun ollaan niin kaikilla on tietysti samanlaiset koulukäyttoon tarkoitetut verkkarit, nyt myös minulla kun ne vihdoin saapuivat. Nimeni on verkkareiden kirjailussa kirjoitettu vähän kyllä väärin, イリーナ eli Iriina, koska aluksi kaikki luulivat että nimeni pitää lausua niin että keskimmäinen i olisi pitkä. Nykyään kyllä tietävät että se on ihan Irina, mutta verkkarit tilattiin ihan alussa jolloin opettajakin luuli asian olevan noin. Mutta joo, takaisin liikuntaan. Minähän olen kaikkea muuta kuin liikunnallinen ihminen, joten Suomessakin liikkatunnit ovat kiusallisia kun en vaan osaa - täällä asia on samoin mutta ehkä vielä hitusen huonommin. Koska numeroni on 41 (kaikki luokan 40 oppilasta on numeroitu, ja minä ylimääräinen olen 41), vuorotellen tehtävissä asioissa olen aina se ihan viimeinen, mikä on jokseenkin hermostuttavaa. Lisäksi alkuverryttelyssä, joka tehdään rivimuodostelmassa (joku kolme, neljä riviä joissa oppilaiden paikat on aina samat) en ikinä muista paikkaani ja sählään omiani. Liikkaope on kyllä mukava ja minunlaisiani ei-niin-liikunnallisia ihmisiäkin onneksi löytyy, joten ihan hirveää painajaista tunnit eivät ole. Esimerkiksi lentopallotunti oli hauska, vaikka sen aikana onnistuinkin peukaloni taidokkaasti satuttamaan.

Edellisellä viikolla oli kokeet keskiviikosta perjantaihin, koulu alkoi normaalisti mutta loppui jo kahdentoista aikaan kolmannen tunnin jälkeen. Suomen lukion koeviikosta erosi mm. kestämällä viikon sijaan kolme päivää ja omaamalla paikkoja kokeille kolme päivittäin. Ei käy kateeksi, vaikka ei näillä yleensä kolmea koetta päivässä ole, yleensä se kaksi ja yksi tunti itseopiskelua tai jonkun aineen normaalitunti. En tiedä kuinka paljon kokeita nämä sitten tekevät kokonaisuudessaan, kolmosluokkalaiset ilmeisesti kuusi koetta mutta omasta vuositasostani en ole varma. Eri aineitahan näillä kyllä riittää, en edes tiedä kaikkia kun minulla liian vaikeilla tunneilla on aina itseopiskelua tai japania. Minulla oli siis vain kolme koetta ja nekin kaikki vain minulle erikseen tehtyjä: Japanese Literature (nykykirjallisuuden lisäksi ikivanhoja tekstejä, joissa ei paljon muuta olekaan kuin kanjeja, vanhaa japania tai jotain):n koe oli minulle englanniksi käännetty teksti ja kanjitehtäviä omien kirjojeni ja monisteiden pohjalta. Käännetty tarina ja kysymykset olivat vaan sen verran huonohkoa englantia etten ihan kaikesta selkoa saanut, mutta kanjeista jotka kysyttiin muistin kaikki yhtä lukuunottamatta. Maantiedon kokeessa piti muistaa puolet Japanin prefektuureista ja niiden pääkaupungeista (Hokkaidon alueista Honshun puoliväliin, yhteensä 72 paikannimeä). Kolmessa päivässä onnistuin kuin onnistuinkin oppimaan kaikki, kiitos alueiden muotoihin ja nimiin liittyviin tyhmien muistisääntojen. :----D Koe meni luullakseni siis melko täydellisesti. Enkunkoe taas tuli ihan puskista. Luetunymmärtäminen (sama teksti kuin kirjassa, piti valita tyhjiin kohtiin sopivat sanat ja vastata kysymyksiin) oli tietysti helppo, mutta tekstiin liittyvien kysymysten joukossa oli kysymys USA:n osavaltioista (tekstissä mainittiin New Hampshire, piti nimetä sen lähiosavaltioita), wtf. En ihan osannut. Lisäksi en todellakaan tiennyt että minun olisi pitänyt opetella kirjan tekstin sanastoa, koska en yleensä osallistu opetukseen (opettajakin on todennut ettei siitä varmaan kauheasti hyotyä ole) ja kirjan sanaston japaniosuus on tietysti kanjeilla kirjoitettu. Sanastotehtävä siis meni penkin alle. Viimeinen tehtävä oli lyhyt japaninkielinen tekstinpätkä, joka piti kääntää englanniksi. Siinäkin oli kanjeja, mutta onneksi sellaisia jotka osasin, joten se kai meni ihan hyvin. Kokonaisuudessaan sain ehkä noin 80 pistettä sadasta, saa nähdä.

Perjantaina menin kolmen animeklubilaisen kanssa karaokeen koulumatkalla olevaan paikkaan, kokeiden lopun kunniaksi. Samaisen syyn takia paikka oli pullollaan Nansho:laisia (kouluni nimi on Minami Shougyou joten lyhennys on Nansho), monia tuli moikattua kun he yllättyivät minut siellä nähdessään. Itselläni ja yhdellä toisella tytöllä oli vähän nuhaa joten ihan hirveän hyvin ei ääni riittänyt laulaessa, mutta oli silti kivaa. Yllätyin kuinka hyvin he kaikki osasivat laulaa (oikeasti monet laulusuoritukset olisivat helposti menneet levytysmateriaalista), on melko pelottavaa kuinka kaikki japanilaiset tuntuvat osaavan laulaa. o.o Ehkä se on se harjoittelun määrä kun karaoke on täällä niin normaali vapaa-ajanviettotapa. :'DD

Suoraan karaokesta (vain pikavisiitti kotona vaatteidenvaihtoa varten) lähdin hostäidin ja -veljien kanssa Iwamizawa-nimiseen paikkaan lähelle Sapporoa. Matkaa sinne oli vajaa 4 tuntia ja perillä siis yövyimme hostäidin vanhempien luona. Perille olimme kahdeksan aikaan ja esittelyjen jälkeen söimme iltaruokaa ja keskustelimme Suomesta ja Japanista (näiden kahden kulttuurieroista, ruoasta ja vastaavasta). Tämän aikana harjoittelin kohteliasta kieltä, joka eroaa normaalista Japanissa siis melko paljon ja jota näkee aina oppikirjoissa - mutta jonka silti aina onnistun unohtamaan. Koska olen gaijin, minulle ei ikinä pahastuta vääränlaisen kielen käytöstä ja useimmiten ihan erikseen hostperheen tutut sanovat että ei tarvitse meidän kanssa käyttää, mutta yritän silti pintyttää sen mieleeni ennen kuin nolaan itseni pahemmin. Lapsiperheessä asuen sitä vaan niin helposti rentoutuu epäkohteliasta kieltä käyttämään, haha. Luokkakavereillekin se on ihan ok, joten kun käyttötilanteita tulee vain hetkittäin pitkät kohteliaat verbimuodot ja -ilmaisut livahtavat mielestä. Viikonloppuna (joka oli muuten taas aihteeksi pitkä, tämä maanantai oli vapaapäivä) kuitenkin ahkerasti harjoittelin sitä hostperheen sukulaisilla.


Naureskelin taas spamille (lukekaa alta missa). Asdasd Monty Python.

Lauantaiaamuna lähdille aamulla ostoksille Costco-nimiseen paikkaan, joka on tukkua muistuttava, amerikkalaisia tuontitavaroita täynnä oleva iso marketti jonne pääsee sisään vain jäsenenä. Jos ihan rehellisiä ollaan odotin vähän toisenlaista ostosreissua kun Sapporosta oli kyse, mutta en valittanut koska yritän joka tapauksessa pitää rahankäytön minimissä jo pelkästään kouluretken takia. Ostoksien jälkeen menimme tapaamaan hostäidin kahta eri mummoa (kahteen eri paikkaan tietenkin). Ensimmäisen luona oli sovitusti käymässä myös hostäidin isoveli perheineen (vaimo, vanhemman hostveljeni ikäinen tyttö ja vauva). Kumartelin, esittäydyin ja kerroin itsestäni jälleen kerrankohteliasta kieltä harjoitellen. Kaikki mummosta hostäidin veljeen ja tämän Tora-tyttäreen olivat hirveän mukavia, kaikki tapaamani ihmiset jaksavat edelleen päivitellä kuinka upeaa (すごい) on että osaan japania sen verran mitä nyt osaan ja myös mm. osaamieni kielien määrälle, täällä kun osataan japanin lisäksi vain englantia ja sitäkin hyvin huonosti. :-----D On myös hauska kuulla useimmiten samat asiat mitä ihmisille tulee mieleen kun kerron tulevani Suomesta: "eikös siellä ole tosi kylmä", "oletko nähnyt revontulia?" "eikös sauna ole Suomesta?" "ai onko Muumit suomalaisia?" Suomalaisesta ruokakulttuurista puhuttaessa ihmiset yllättyvät kun kerron että kyllä, myös riisiä syödään aina välillä. Selitän myös aina, että ihan oikeasti supisuomalaisia ruokalajeja on suhteellisen vähän ja että Suomessa syödään paljon muiden maiden ruokaa (etenkin omassa perheessäni).



Ensimmäisen mummon parvekkeen näkymä.



Toisen mummon puutarha.

Sunnuntaiaamuna lähdimme aikaisin armeijan matsurille (eli siis ihan vaan armeijan tapahtuma, esillä niiden käyttämää kalustoa jota voi katsella ulkoa ja sisältä, lento- ja ampumisnäytöksiä, ruokakojuja jne.). Vanhempi hostveli haaveilee armeijaan liittymisestä (täällä se on siis vapaahetoista) ja kunnon perinteisen pikkupojan tapaan pitää armeijaa hirveän hienona ja coolina ja aina univormumiehiä tai armeijan ajoneuvoja liikenteessä nähdessään tekee tervehdyksen innokkaasti, joten tällaiset tapahtumat ovat aina must. Minä en asian viehätystä ihan täysin ymmärrä, mutta en kuitenkaan valita etenkään kun näen kuinka innoissaan lapset ja osa aikuisistakin ovat. :'DD Mutta niin, armeijan tapahtumaan siis tuli mukaan myös hostäidin vanhemmat ja paikan päällä tavattiin jälleen sovitusti myös hostäidin veljen perhe. Tapahtuma oli kunnioitettavan iso, Hokkaidon (Sapporon) armeija... asia on kuulemma suurin koko Japanissa. Ympäri tapahtuma-aluetta kuljettiin minibusseilla ja main event, eri ajoneuvojen paraatinomainen esittely ja sen jälkeen tapahtunut ampumisdemonstraatio, oli kieltämättä melko massiivinen. Tuon esittelyosion kohdalla olin kyllä nukahtaa pystyyn, en ihan hirveästi nähnyt eroa kaikkien niiden eri panssarivaunujen ja rekkojen välillä eikä erilaisten armeija-ajoneuvojen näkeminen oikein saanut innostumaan. Juuri kuin luulin sen vihdoin loppuvan minulle kerrottiin että pääjuttu alkaa kymmenen minuutin päästä. :---D Ja sitten alkoikin se toiminta, ja täytyy myöntää ettei kaiken sen pamauttelun vieressä enää nukuttanut.



No tässä nyt ois niitä panssarivaunuja.

Armeijatapahtuman jälkeen kävimme vielä toisella matsurilla, joka oli omenafestivaali. Itse omena-asia meni vähän ohi, mutta lapsille ostettiin hattaraa japanilaiseen matsuri-tyyliin (japanilaistyyliin lasten tv-sarjojen hahmojen koristamissa muovipusseissa) ja syötiin yakinikua eli grillattua lihaa, sushia ja okonimiyakia. Sopivasti hetken päästä alkoi myös taiko-näytös, olen nähnyt mainittua rummutusta vain ohimennen peleissä, joten oli hienoa kokea se livenä. Oli todella siistiä, harmitti kun lapset olivat niin väsyneitä että lähdimme esityksen loppupuolella pois. Menimme siis hostäidin vanhempien luokse vielä yhdeksi yöksi. Illalla rentouduin tv:n ääressä ja pääsin myös kokeilemaan yukataa. Vaikka käyttö olikin vähän tukalaa kuten olin kuullut, otti taas päähän kuinka en päässyt tulemaan maaliskuussa tai ennen kesää / kesällä, olisi ollut todella mahtavaa mennä isolle kesämatsurille yukata päällä. Nyt käyttömahdollisuksia ei oikein enää ole kun sääkin on jo kylmä. Mutta ainakin pääsin moista kokeilemaan.


Taikoesitys.

Automatkoilla matsureille ja takaisin tuli ihasteltua vihdoin täälläkin alkanutta ruskaa, värikirjo on jo nyt upea vaikka suurimpaan loistoon on kai vielä hetki aikaa ja etenkin ruskan peittämät vuoret ovat upea näky. Tänään matkalla kotiin otti päähän todella paljon kun en muistanut pakata kameran laturia mukaan, kamerasta loppui akku yukatakuvan ottamisen jälkeen joten ruskan kuvaaminen piti jättää tuonnemmaksi vaikka matkalla oli upeita näkymiä. Ruskan lisäksi olisin halunnut ottaa kuvan mm. japanilaisesta linnasta ja tästä isosta kaverista. Toivottavasti tilaisuuksia vielä tulee, ainakin koulun retkellä yritän pitää huolta kamerasta ja sen akun riittävyydestä että kuvia saan kaikesta muistamisen arvoisesta.

Mutta siinä kaikki tällä kertaa, kiitos jos jaksoit lukea tänne asti! Ensi kerralla lupaan laittaa kunnon ruskakuvia ja loppupiristykseksi videolinkin johonkin täällä suosittuun juttuun.

maanantai 26. syyskuuta 2011

From a waterfall to Sapporo and back

Eli joo kerron nyt toisesta pitkästä viikonlopusta, jonka aikana ehdin ihastua Hokkaidon luontoon taas vielä vähän enemmän ja nähdä edellämainitun saaren suurimman kaupungin AFS Day:n merkeissä. Kuvia riittää ja itse asiassa myös videoita, mutta jälkimmäisiä en taida tänne blogiin siirtää koska se olisi luultavasti vaivalloista tai ainakin hidasta.


Koufukun asema, jonka nimi siis tarkoittaa onnea ja jonka toiminnan aikana sen lippu oli matkalipun lisäksi lippu onneen, siksi ihmiset ovat liimainneet niitä asemarakennuksen seiniin.


Viime perjantai, 23. päivä, oli siis jokin syyspäivä ja siksi vapaata koulusta. Päätimme hostperheen (äiti ja hostveljet) kanssa lähteä jonnekin, ja mietinnän jälkeen päivän ohjelmaan päätyivät perunafestivaali ja paikallinen pikkunähtävyys, Koufukun juna-asema ("Onnen asema"). Mukaan lähti myös thaimaalaisvaihtari. Perunafestivaali oli jo loppu kun paikalle pääsimme, mutta kävimme sen sijaan läheisellä vesiputouksella (!) jonka ympäristö oli todella kaunista. Samaa kuin tähänkin mennessä, mutta tuskin vielä pitkään aikaan tai peräti koskaan kyllästyn: hyvin rehevää, melkein sademetsämaista metsää ja sen peittämiä vuoria.


Mainittu vesiputous, oli aikas hieno näkymä se.

Lauantaina suunnitelmana oli olla kotona sunnuntaihin (AFS Day Sapporossa, josta meille oli kerrottu jo ensimmäisinä päivinä Tokion orientaatiossa) valmistautuen, mutta käytinkin siihen vain osan aamupäivästä mennen iltapäivällä Obihiron keskustaan viimeiselle matsurille muiden Obihiron vaihtarityttöjen kanssa. Hengailimme ostoskeskuksessa kuin kunnon teinit konsanaan ottaen parit purikurat, ja myöhemmin vietime aikaa ulkona aseman lähellä. Päivän lopuksi kiertelimme kovin pieneksi osoittautuneessa matsurissa (söin suklaacrepen, oli syntisen hyvää) ja suuntasimme kotiin - hyvissä ajoin koska seuraavana päivänä piti herätä viideltä.


Matsurin pieniä, vain viitisen ihmistä vetäviä väliaikaisravintoloita sisältävä käytävä lamppuineen.

Sunnuntaina tosiaan oli AFS Day. Odotukseni olivat aika matalalla, koska vaikka hyviäkin juttuja oli, kuten muaalla Hokkaidolla asuvat vaihtarien jälleennäkeminen ja tapahtumapaikka, Hokkaidon suurin kaupunki, tiesin ettemme näkisi kaupunkia lainkaan sisätiloissa olemisen takia, ja itse ohjelma tulisi olemaan tylsähkö. Itse ohjelma siis sisälsi vain vaihtarien esittäytymispuheet sekä yhden paneelikeskustelun johon Hokkaidon 20 vaihtarista vain aiemmin valitut kaksi Sapporolaista osallistuivat. Päivä kokonaisuutena ei kuitenkaan ollut tylsä kuten luulin - päinvastoin, jo bussimatka oli hauskin bussimatkani vuosiin, eikä paikankaan päällä ollut hassumpaa. Puheeni ei oikein mennyt putkeen mutta en jäänyt murehtimaan asiaa liikaa. Paneelikeskustelu nyt oli vähän jäykähkö, mutta oli hetkiä joina itsekin olisin halunnut osallistua ja tietenkin kaikki sen ulkopuolella oli hauskaa. Kaikki Hokkaidon vaihtarit ovat hauskaa porukkaa, ja ohjelman loputtua käytimme vapaa-aikamme kuulumisten vaihtoon yhteiskuvien ottamiseen ja puhelinnumerojen vaihtamiseen. Tapasin myös ensimmäisen suomalaisen täällä, yksi kaunis nuori nainen tapahtuman henkilökunnassa oli suomalainen. Hänkin oli lukiovaihdossa ja myöhemmin opiskeli myös politiikkaa Japanissa, edelleen yksi esikuva lisää (jos joku siis ei tiennyt haaveilen jo nyt myös korkeakouluvaihdosta Japanissa, etenkin kun tämä jäi niin lyhyeksi). Sapporo näytti tosi hienolta, Hokkaidon isoin kaupunkihan se on ja aina pienellä paikkakunnalla asuneena oikeasti isot kaupungit jaksavat edelleen viehättää. Huokailin kauniiksi tulomatkalla nähtyjen vuorien ja metsien tavoin myos kaupunkinäkymää ja otin paljon kuvia rakennusten kattojen täyttämästä horisontista. Jälkimmäistä tein etenkin paluumatkalla, jolloin kaupunkinäkymää väritti kaunis auringonlasku.


Sapporonäkymää bussin ikkunasta.

Tämä kouluviikko on lähtenyt käyniin sujuvasti kuten edellisetkin, onnistuin nukkumaan univelkaa pois sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, joten en ollut kovin väsynyt edellisen päivän superaikaisesta herätyksestä huolimatta. Edelleenkään en oikein meinaa löytää rohkeutta puhua ihmisille välitunneilla itse, mutta lounastauolla onneksi on aina seuraa ja vähän kerrallaan rohkaistun muillekin puhumiseen. Yritän ajatella että kyllä se siitä, vaikka toivonkin usein kaiken käyvän nopeammin, koska aika täällä on niin lyhyt vuoteen verrattuna. Hauskaa kuitenkin on, hostperhe on vaan niin mahtava ja mm. sitä koulun retkeä odotan innolla.


En ole vielä esitellyt AFS:n lainapuhelinta jolla aluksi otin kuvatkin, mutta tässä se on. Kamalassa katastrofissa joka puolitti vaihtovuotenikin oli pieniä hyviä puolia, esim. AFS:n päätös antaa vaihto-oppilaille japanilaiset lainakännykät.

Tässä kaikki tällä kertaa, pistäkää ihmeessä kommenttia!

perjantai 16. syyskuuta 2011

Things to look forward to and things to remember

Eli joo, arki taalla jatkuu, mitaan valtavan jarisyttavaa tassa postauksessa ei siis ole, mutta kuulumisiin kuuluu myos uusia juttuja. Alun tekstistä puuttuu ääkköset koska kirjoitin sitä koulun vapaa-ajalla, pahoittelut.


Tota joo. Näin käy kun eksyy sateessa, lisäinfoa alempana.

Viime viikko oli ensimmainen ihan kokonainen kouluviikko, siihan asti on ollut aina ainakin yksi paiva jotain erityista tai vapaata. Tallakin viikolla on kaksi vapaapaivaa (vanhusten arvostuspaiva ja joku syyspaiva, lomaa siis kaikilla kouluilla), itse lomat ei kai Japanissa ole valtavan pitkia mutta naita satunnaisia lomapaivia taas sitten riittaa joka lahtoon. Mutta niin, kouluun olen nyt viimeistaan viime viikolla tottunut, ja pyorailykin tanne ja takaisin sujuu. Viime viikon keskiviikkona (toinen pyorailypaiva) viela eksyin kotimatkalla, mutta sen jalkeen en. Alun aamuina kuten myos tuona keskiviikkona pyorailin kouluun myos Obihiron hevostalleilla (eli omasta kodistani vain sadan metrin paassa) asuvan ykkosluokkalaisen tyton kanssa ja jutellessa tajusin painaa tienvarren rakennuksia viela huonommin kuin yleensa. Joten vaikka koulumatka on hyvinkin simppeli (kaksi kaannosta ja suoraa), unohdin sen kotiin palatessani. Hostmaman piirtaman hyvin pelkistetyn kartan avulla selvisin kuitenkin kotiin asti, tosin jonkin aikaa ensin harhailtuani ja litimaraksi noin eksyilyn puolivalissa alkaneessa kaatosateessa kastuneena. Myohemmin koko juttu jo nauratti.



Animekerhon ihmisiä! Kaksi vasemmanpuoleista ovat omalla luokallani, oikealla olevat rinnakkaisluokkalaisia. ....Ja pitää sanoa että onnistuin ottamaan epäedustavan kuvan kaikista, oikeasti he ovat oikein nättejä ;___;

Vaikka edelleen ainakin valitunnit vietan yleensa yksi oman pulpettini aaressa piirtaen tai vain hiljaa istuen ja kuumuuden takia viuhkaa heiluttaen, on sosialisointi sujunut jo hieman paremmin. Lounaan tullessa minulla on jo kaksi 'luottoryhmaa' joiden luo uskallan menna oma-aloitteisesti kysymaan etta voinko syoda yhdessa heidan kanssaan, joten ainakaan syomaan en ikina joudu yksin. Siina samalla myos juttelen kiitettavasti, silla vaikka ekojen paivien lounaat soin myos porukassa oli kiusallinen hiljaisuus aika isossa osassa. Nailta ihmisilta olen myos saanut jo vapaa-ajanviettoehdotuksia, toisen ryhman, joka koostuu animekerhon ihmisista, paatin jo paivankin, jolloin menemme pelihallille karaokeen. Aamun pyorailyseura-tyttokin lupautui ottamaan purikuraa kanssani joku paiva, ja koska asumme niin lahekkain, han kutsui myos (kertoen ensin siivoavansa) tulemaan heille joskus. Haluan todella menna koska heilla on kissoja. ; u ; No okei tietenkin muutenkin.


Ei liity ihan vielä tekstiin tämä mutta myöhemmin.


Pikku hiljaa sujuva sosalisointi oli hyodyllista myos silloin kun teimme ryhmat koulun retkea varten. Koko luokka ryhmaytyi melko nopeasti ja mina jain kuin nalli kalliolle, ja opettaja kehotti vain valitsemaan jonkun ryhman. Animekerhon ihmisia sisaltava ryhma oli taynna, joten menin sitten hetken "; A ; aa mita teen"-panikoinnin jalkeen ryhmaan, jossa oli ihmisia joiden kanssa olen syonyt lounasta ja joiden nimet jopa muistan. Ensin vahan huoletti koska he eivat tosiaan todellakaan viittoneet minua ryhmaansa tai mitaan ja pelkasin vahan etteivat halua minua, mutta olivat kylla tosi ystavallisia sitten kun lopulta heidan luokseen menin (okei jokainen japanilainen olisi mutta oikeesti ei sen jalkeen enaa ollut kiusallista) ja opettaja mainitsi myohemmin etta yksi tytoista oli sanonut etta oli odottanut minua ryhmaan muttei ollut uskaltanut sanoa mitaan. Eli kylla se siita, pitaa vaan pitaa positiivinen asenne paalla ja yrittaa olla sosiaalinen myos oma-aloitteisesti.


Mm. tämän pääsen näkemään koulun retkellä, lisää siitä tuossa alempana.

Olenko muuten pahemmin puhunut blogissa tuosta retkesta? o.o Juttuhan on se etta iso osa koko koulusta (monia kerhon tai muun syyn takia Obihiroon jaavia oppilaita lukuunottamatta) lahtee lokakuun lopussa retkelle Kiotoon, Osakaan (Osaka on muuten Oosaka, jos sen lausuu yhdella o:lla se on kuin pilkkaa tekisi koska 'oo' on suuri, 'o' ei) ja Tokioon ja myos noiden kaupunkien lahella oleviin kuuluisiin paikkoihin joista en kauheasti etukateen tiennyt. Retki on hyvin kallis ja monille tosi iso juttu, ja sen lisaksi etta retki maksaa paljon ottavat lahes kaikki valtavasti rahaa mukaan ja kayttavat sen kaiken tuliaisiin. Opettajani jopa sanoi etta tama on hyvin tyypillinen japanilainen kouluretki, se etta otetaan kaikki raha ja kaytetaan se Tokiossa tms. on siis aika normaalia. Ennen tanne tuloa ajattelin etten mene retkelle sen hinnan takia, mutta hyvin onnekkaana perheeni Suomessa kuitenkin paatti mahdollistaa menoni sinne. Ja pakko sanoa etta olen kylla siita ihan jarjettoman iloinen, viime paivina koulussa ollaan puhuttu retkesta mm. maantiedon, kotitalouden (jonka aihepiiri ylettyy siis tuliaisten ostamiseen asti) ja oman luokan homeroom-tunneilla, ja odotan retkea jo suurella innolla. Kierramme siis noin 200 oppilaan, yhdentoista opettajan, kahden matkaoppaan ja yhden valokuuvajan (ammattilaisvalokuvaajan palkkaaminen koulun rektelle on kuulemma ihan normaalia, aijaa) kaikki kuuluisimmat nahtavyydet mainituista kaupungeista viiden paivan aikana. Tuon lisaksi oppilailla on vapaa-aikaa kussakin kaupungissa ja Tokion Disneylandissa / Disney Sea:ssa (pitaisi noista valita jompikumpi) runsaasti, tama siis tanaan tehdyissa ryhmissa. Yopyminen tapahtuu japanilaisessa majatalossa (ensimmainen yo) ja hotelleissa ja kulkeminen lentamisen ja junien lisaksi suureksi osaksi bussilla (4 kpl koska joo paljon porukkaa).


Mononokemetsää vuorien päällä.

Okei nyt tämän kirjoitusta jatkaessani on keskiviikon, eli toinen tämän viikon ylimääräisistä lomapäivistäkin on takanapäin, ja ylihuomenna alkaa toinen pitkä viikonloppu peräkkäin. Ei valittamista. Viime perjantaina kotiin tultuani lähdimme saman tien hostperheen (miinus hostisä jolla on viikonloppuisin töitä) kanssa ajamaan kahden tunnin päähän hostisän äidin ja veljen perheen asuinkaupunkiin, jossa oli vuoden viimeinen kesäfestivaali, matsuri ainakin näillä seuduin. Matkalla oli kaunis auringonlasku ja myöhemmin paljon metsän peittämää vuoristoa. Miyazakin leffoja katsoneille voin sanoa että metsät olivat kuin suoraan Totorosta tai Prinsessa Mononokesta. Ensimmäisen tunnuslaulua kuunneltiin matkalla hostäidin iPodista, kuten myös monia muitakin tuttuja lauluja joiden mukana lauloin hymy huulilla. Tämän lisäksi matkalla oli valtava määrä peuroja (jap. shika), näin ainakin viisi vaikka puolet meni pimeyden ja harjaantumattomien silmien takia ohi. o.o Perillä kiertelimme matsurissa, söin paistettuja nuudeleita joiden päälle laitettiin kananmuna ja kuuntelin yläaste/ala-asteikäisen tytön laulavan Lady Gagaa pelottavan hyvin. :----D Lapsille ostettiin jäähilettä ja hattaraa ja narunvedoan periaatteen omaava arpalipuke jolla he saivat lelut. Yövyimme senjälkeisen ja vielä seuraavankin yön hostisän veljen perheen luona. Veljellä ja hänen vaimollaan on supersuloinen 8-vuotias tyttö, jonka kanssa sitten host-veljeni ja välillä minäkin leikimme. Pääsin myös pelaamaan Wii:llä (ensin keilausta ja sitten myöhemmin paria kauhupeliä), keräämään marjoja puistossa (joo älkää kysykö), puhaltamaan saippuakuplia ja vierailemaan isolla järvellä simpukoita keräämässä, hauskaa oli.


Paluumatkalla sain bambeista (köh siis peuroista) kuviakin, menomatkalla pimeässä se ei oikein luonnistunut.

Toissapäivänä eli maanantaina eli sinä tämän viikon ensimmäisenä ylimääräisenä lomapäivänä pääsin vihdoin tapaamaan sen vanhan pariskunnan, joiden luona minun oli tarkoitus asua maaliskuusta elokuuhun alkuperäisen suunnitelman mukaan. Ihan hirveän mukavat kaksi ihmistä! Olisin varmasti viihtynyt todella hyvin heidän korkeasta iästään huolimatta, juteltiin pitkään kuulumisistani, eri maiden ruoasta ja monista muistakin aiheista pitkään ja syötiin kakkua, hymyilin ja nauroin paljon ja ilokseni hekin. Päivittelimme kuinka harmi oli etten päässyt maaliskuussa tulemaan ja olen päättänyt selvittää olisiko mitenkään mahdollista jäädä tänne ensi kesään asti, koska samassa tilanteessa olevia oppilaita (joiden vaihtoaika puolittui maanjäristyksen takia), joiden annetaan kuitenkin jäädä vuodeksi on useampia, yksi myös Suomesta. Olin muuten taas iloinen että osaan japania, koska vanhoina ihmisinä he eivät osanneet lainkaan englantia. Kielitaito antaa mahdollisuuden tutustua moniin ihaniin ihmisiin, jee.


Näkymä kyseisten ihmisten parvekkeelta (asuvat yhdeksännessä kerroksessa japanilaiseksi huomattavan tilavassa asunnossa).

Tämä vain kolme päivän pituinen kouluviikko on tähän mennessä ollut varsin mukava, tulen yhä paremmin toimeen luokkalaisten ja muiden koulun oppilaiden kanssa ja oppitunnitkin sujuvat jo positiivisella rutiinilla. Yritän kovasti painaa mieleen kanjeja, joihin minulla on viha-rakkaussuhde: toisaalta kanjien täyttämä teksti ja etenkin kalligrafia on minusta nättiä, ja edellisen tekeminen on melko hienoa, mutta samalla ne ovat ehdottomasti vaikein ja siis ärsyttävin osa japanin kieltä. Mieleni tuntuu hylkivän niitä kuin teflonpannu, tunnistaa onnistun noin kuutisenkymmentä mutta kirjoitustavat eivät jää yhtään mieleen. Ongelmana on myös se, että olen lykännyt kanjien opiskelua Suomessa hyvin kauan, ja vaikka puhuminen ja kuullun kielen ymmärtäminen alkaa olla jo keskitasoa (intermediate?), en kirjoitettua kieleä osaa puoliksikaan yhtä hyvin. Joulukuussa vuosittain ympäri maailmaa järjestettävässä Japanese Language Proficiency Test -nimisessä japanin tasokokeessa pitää valita yksi taso, joten sen kannalta sujuva puhuminen ja kuullunymmärtäminen menee vähän hukkaan, kun en mitenkään pysty oppimaan niin paljoa kanjeja että se olisi samaa tasoa kuin puhuminen, edellinen kuin kehittyy melkein itsestään. Mutta toisaalta tällä hetkellä en vielä tee läpäistyllä kokeella kauheasti mitään, ja tietenkin tulen jatkamaan kanjien opiskelua, joten yritän olla murehtimatta asiaa liikaa kuitenkin kanjienkin opiskelua sinnikkäästi jatkaen.


Järvi jossa kahlasimme viikonloppuna, vesi oli hämmentävän lämmintä! Ja löysin paljon kauniita simpukoita.

Eilen sain asiat vihdoin sovittua koulun myymäläkerhon/klubin opettajan kanssa, ja myymäläpäiväkseni päätyi keskiviikko, jonka vuorolaiset ovat kaikki kakkosluokkalaisia. 'Töitä' klubissa on aamuisin, lounastauolla ja koulun jälkeen. Aikainen aamu ei tuntunut kamalan pahalta vaikka edellinen ilta menikin myöhään sinnikkään pikkuveljen takia, ja muutenkin olin onnellinen päätöksestäni vaikka se tätä päivää ennen vähän mietityttikin. Opettaja oli kertonut että näin aluksi olen jonkin aikaa vielä sivummalla, auttaen kaikessa muussa kuin itse myynnissä, koska ensin minun täytyy tutustua käytäntöihin ja opetella tuotteiden nimet ja hinnat ulkoa. Pelkäsin että olemiseni klubissa menisi pelkäksi kiusaantuneeksi seisomiseksi tai istumiseksi, mutta toisin kävi - minulle oli kuin olikin tekemistä ja kanssavuorolaiseni (kaksi tyttöä ja yksi poika, kaikki kakkosluokkalaisia) ovat todella mukavia ja ystävällisiä. Tuotteiden opettelukaan ei tunnu kovin ylivoimaiselta, koska eniten myyvät juomat (erilaisia mehuja, kaakaota ja maitokahvia sekä -teetä), joiden nimet ovat kaikki englanniksi (ja engranniksi, japanilaisväännöksinä). Sama pätee oikeastaan myös jälkiruokiin, puddingeja on paljon ja niin edelleen.

Mutta siinä kaikki tällä kertaa, kuulumisiin! Odotan taas innolla kommentteja ja kysymyksiä, jos yhtään mitään mieleen tulee niin ilahdun varmasti jos kerrotte. C:

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Kuulumiset koulusta karaokeen

Nyt Japanissa reilut kolme viikkoa oleiltuani alkaa elämä olla aika lailla arkea. En voi mitenkaan uskoa että aikaa on kulunut muka vasta noin vähän, tuntuu kuin olisin ollut täällä ainakin kuukauden. Perhe ja koulukin tuntuvat jo todella tutuilta. En tiedä missä vaiheessa se kulttuurishokki ja koti-ikävä yleensä iskee, mutta itse en kyllä ole huomannut sita pienimmässäkään määrin. Tietysti on paljon ikäviäkin hetkiä jolloin olen hukassa tai tunnen oloni yksinäiseksi, mutta ne eivät ole mitenkään ylivoimaisia tai pitkään kestäviä. Elämä täällä sujuu siis aika lailla ilman suurempia ongelmia.

Ensiksi haluan kertoa viime viikonlopusta ennen kuin unohdan sen. Lauantaina oli armeijafestivaali (jonne menin hostveljeni suuren kiinnostuksen ja unelman takia), ja AFS:n tervetulotilaisuus Obihiron vaihtareille. Valitettavasti samalle päivälle sattui ihan kamala saa, satoi kuin saavista kaatamalla. Kavimme siita huolimatta hostveljen iloksi kiertelemassa armeijatapahtumapaikalla, ja nyt osa lukijoista on ehka hukassa mutta tuli todella vahvasti pienen kotipaikkakuntani ilmailupaiva mieleen :----D Erilaisia armeijan ajoneuvoja, lentonaytoksia ja muuta vastaavaa. Kaynnin jalkeen pyorahdimme kotona vaihtamassa kuivat sukat ja lahdimme sitten AFS:n tilaisuuteen.


Obihiron muut tyttövaihtarit: Thaimaalainen Namsom, filippiiniläinen Rachel ja tanskalainen Cecilie.

Olin melko innoissani, koska olin todella iloinen etta pääsisin nakemaan muut vaihtarit uudelleen. Ja hauskaahan se oli! Ensiksi kävimme läpi hieman käytännon asioita, kuten ID:ita, kouluasioita ja sääntoja lapi, mutta sen jälkeen teimme kaikkien paikalla olevien kanssa ruokaa. Paikallahan oli viiden vaihto-oppilaan (minun lisakseni kolme tyttöä ja yksi poika, kotimaina Filippiinit, Tanska, Thaimaa ja Korea) lisäksi osa hostperheistämme ja paljon AFS:n vapaaehtoisia. Ruoaksi teimme mm. takoyakia (googlettakaa nimet jos ette tiedä, olen juuri nyt liian laiska selostamaan) ja yakisobaa, ja yhdessä kokkaaminen ja samalla jutteleminen oli hauskinta pitkään aikaan. Yksi vapaaehtoisista oli myos tuonut hattarakoneen (!), mika ilahdutti meitä vaihtareita ihan yhta paljon kuin minun ja filippiinilaistytön kahta 3-4-vuotiasta hostveljeä (alla). :'D


The cutest kids around. <3

Tyttövaihtarien kanssa olen todella hyvää pataa (korealaispoika on vahan hiljainen ja.. miten sita nyt kuvailisi.. kiusallinen tapaus, vaikka osaa kylla todella hyvää japania), tilaisuuden aikana totesimme kymmenia kertoja kuinka kivaa olisi hengata yhdessa (mm. kayda purikurassa), mahdollisimman pian. Ja kaikeksi onneksi tama onnistui, tanskalaistytto ei voinut tulla mutta filippiinilais- ja thaimaalaistyton kanssa menin seuraavana paivana (eli sunnuntaina) pelihalliin, missa otimme purikurakuvat ja pelasimme paljon arcade-peleja aina Dance Dance Revolutionista nyrkkeilyyn ja rumpupelista Silent Hill Arcadeen. Oli tosi kivaa, vaikka sita kestikin vain pari tuntia (thaimaalaistyton piti lahtea ja hostveljeni jotka olivat siis mukana alkoivat olla väsyneitä).


Tämän viikon lukujärjestyksestä kolmasosa oli Self Study & Free Timea koulun kirjastossa, ja oikeasti opiskelen japania noina hetkinä, vaikka myös välillä käytän tietokonetta.


Ensimmäinen melkein kokonainen kouluviikko (torstai oli vapaata koska oli koulun vuosipäivä) on nyt takanapäin, ja alan kovasti tottua kouluunkin. Eilen, perjantaina, sain vihdoin lainapyörän josta olin haaveillut, kävi niin onnekkaasti että naapurin Haa-senseillä (hevoskouluttaja) oli kaksi pyörää, josta toinen (jostain ihmeen syystä? ehkä kuitenkin tyttären takia) on söpö haalean vaaleanpunainen korillinen pyörä, juuri sopivan kokoinenkin. Sen sain lainaan ja todella lähellä asuva tyttö samasta koulusta (ykkösluokkalainen) ystävällisesti saatti minut kouluun, koska tähän asti olin lähtenyt kotoa vain autolla enkä olisi itse siis osannut edes kouluun suunnistaa. :'DD Ihan lähellä se ei olekaan, kahdeksan aikaan lähdettiin kun koulu alkaa 8:30. Noin vartti tai 20 minuuttia matkaan meni. Mutta jotenkin pyöräily kouluun ja koulusta pois koulupuku päällä saa hymyn huulille, olen haaveillut japanilaislukiolaisen elämästä niin kauan että tuntuu tosi onnelliselta nyt.


Otin tämän kuvan salaa pulpetin alta, koska en ole niinkään varma saisinko käyttää kameraa koulussa tai edes ottaa sitä mukaan. o.o Tuonnempana kuvassa punaisen repun jälkeen oleva tyttö on yksi monista urheilijatytöistä, jotka ovat hyvin omistautuneita klubeilleen ja ovat myös niiden takia leikanneet hiuksensa poikamaisen lyhyiksi hyödyn takia.

Olen nyt katsastanut kaikki neljä klubia joista olin kiinnostunut: koulun myymäläklubi, taideklubi, ESS (English Speaking Sociaty) ja animeklubi. Ja koska eilen kuulin opettajalta että saan erityistapauksena valita kaksi klubia, olen päättänyt liittyä koulun myymäläklubiin ja animeklubiin. Koulun myymäläklubi siis nimensä mukaisesti pyörittää koulun kauppaa, jossa myydään juomia ja pikkusyötäviä. Asiakkaita riittää, joten klubi on hyvä tapa tavata muita oppilaita joita en muuten tapaisi. (esimerkiksi niitä poikia joita ei mun luokalla ollenkaan ole) Ja opinpahan laskemaan vaihtorahat japaniksi. Kauppa on auki päivittäin, en tiedä kuinka paljon klubissa on jäseniä mutta ainakin minulla tulee olemaan yksi vuoro viikossa, jolloin olen paikalla kaupassa aamulla, lounastauolla ja koulun jälkeen. Taideklubi ja ESS olivat aika laimeita, taideklubissa ihmiset kyllä juttelivat - mutta vain toisilleen eikä ollenkaan minulle ja ESS:ssä taas kaikki taisivat ujostella englannin puhumista edessäni, sillä kiusallista hiljaisuutta riitti. Viimeisenä katsastettavana animeklubi tuli ihan puskista - siellä minulla oli oikeasti todella hauskaa! Heti paikalle tultuani hauska senpai (ylemmän vuositason oppilas) hehkutti kuinka otettu oli kun tuli käymään ja kävi ilmi että pidämme joistain samoista animeista. Innostui vielä enemmän nähtyään piirustuksiani ja kirjoitin hänelle tämän blogin (halusi nähdä vaikka onkin suomeksi) ja piirustussivuni (deviantart)in osoitteen ja piirsin Kuroshitsujin Sebastianin alle. :'DD Myös muut oli todella kivoja ja paljon juttelin myös esim. luokkalaiselleni joka oli maininnut animeklubista minulle koulun päiväretkellä. Lopuksi nälkäisenä kotiin lähtiessäni yksi klubilaisista saattoi minut osat matkaa koska asuu samalla suunnalla. Kotona olin pelkkää hymyä.


Torstaina eli tämän viikon ylipääräisenä vapaapäivänä kävimme hostäidin ja -veljien kanssa fuwafuwassa eli vähän kauempana Ecology Parkissa, jossa on suuri.. no, pomppulinna joka ei ole linna vaan monta isoa kukkulaa, seuraavat kuvat ovat sieltä.

Torstain aktiviteeteista kerron kuvateksteissä. Eilen perjantaina animeklubin lisäksi pidin puheen _koko koululle_, olin kamala hermoraunio koko päivän (minun "tervetuloseremoniani" ja oppilaskunnan hallituksen vaalit olivat siis viimeisellä tunnilla) ja sain onnentoivotuksia opettajilta ja luokkalaisiltani. Hermostuneena unohdin noin puolet puheessa ja takeltelin vähän, mutta ei se nyt ihan hirveä katastrofikaan ollut. Puheen jälkeen ihmiset sanoivat "otsukaresama~" mikä on hieman vaikea kääntää mutta voisi vastata suomen "hyvää työtä"-ilmausta. Ensi maanantaina kierrän normituntien lisäksi ykkösluokkalaisten enkuntunneilla yhden amerikkalaisen englanninopettajan isän (joka tulee vierailemaan kouluun kanssa) vieraana ja kerron Suomesta englanniksi ja japaniksi. Huomenna varmaan pitää tehdä valmistelut sitä varten.


Tässä fuwafuwa.

Tänään lauantaina oli Obihiron ulkomaalaisasioista huolta pitävän tahon järjestämä kansainvälinen lukiolais'fest', joka oli muiden vaihtareiden taas tapaamista lukuunottamatta turhin homma ikinä. Kaikkien odotuksien vastaisesti koko homma oli melko tylsä, hauskan tutstumisen vaihtarien ja japanilaisten lukiolaisten välillä sijaan meidän jaettiin ryhmään ja opiskelimme asioita seuraavista maista: Benin, Afghanistan, Filippiinit ja Myanmar. En yhtään tajua miksi! Paikalla oli yksi aikuinen kustakin maasta ja heiltä kysyen ja heidän kollaasejaan katsellen meidän piti tehdä esitelmä oman ryhmän maasta. Olo oli kun koulun maantiedon tunnilla ja meidän ryhmässä ryhmähenkeä oli heikosti ja tunnelma oli kiusallinen. Mutta jaa, tulipa opittua jotain ja taas pääsin viettämään aikaa muiden vaihtarien kanssa - menimme jälleen pelikeskukseen ja tällä kertaa myös filippiiniläis- ja tanskalaistytön kanssa karaokeen. Karaokessa etenkin filippiiniläistytön kanssa laulettiin suosikkianimetunnarit ja poplaulut sydämemme pohjasta. Hauskaa oli, ja ennen karaokea minulla ja tanskalaistytöllä oli eeppiset tanssipelikaksintaistelut. Kävi ilmi että hän voitti pienenä tanskanmestaruuden Dance Dance Revolutionissa. :------D Ei ollut kuitenkaan pelannut vuosiin ja voitin, hah.


Katukuvaa Obihirosta.

Mutta siinä kaikki tällä kertaa, kommentteja odotan aina innolla ja kysymyksiinkin vastaan enemmän kuin mielelläni! Loppuun vielä kaksi kuvaa, toinen torstai-illalta ja toinen tämän päivän aamupäivältä.


Torstai-iltana kutsuin Rachelin meille ja grillattiin yhdessä hostperheen ja naapurien kanssa ja pimeän tultua 'tehtiin hanabia' eli... poltettiin japanilaisia 'ilotulitteita', jotka ovat jotain suomalaisten ilotulitteiden ja tähtisadetikkujen väliltä.


Paikka missä koukoufest oli oli todella nätti! Tai siis tämä tila itse tapahtumahuoneen ulkopuolella oli.