Tämän vaihtariblogin nyt tultua oikeitettuun loppuunsa, jatkan bloggausta aika sekalaisilla, mutta varmasti vielä osittain Japaniinkin liittyvillä aiheilla täällä. Lukekaa toki! Ilahdun kovasti jos seuraatte jatkossakin.
Tämä blogi jää ihan vain tähän nykytilaansa vaikka en tänne mitään enää kirjoitakaan. Tällä haluan ja toivon siis, että tänne voivat eksyä tästä eteenpäinkin japanivaihdosta kiinnostuneet, siitä tietoa etsivät, ja/tai muuten vaan näitä merkintöjä jälkeenpäinkin lukemaan kiinnostuneet ihmiset (kuten minä itse hah).
Kiitos paljon vielä kerran tähänastisille lukijoille!
torstai 1. maaliskuuta 2012
maanantai 20. helmikuuta 2012
Yhteenvetoa, vinkkejä ja blogin hautaustoimintaa
Palasin Suomeen noin kaksi viikkoa sitten, ja ajattelin vielä tehdä jonkinlaista kokoamista vaihtovuodestani ja antaa viimeisiä vinkkejä tuleville vaihtareille. Ja olisihan tässä vielä jotain viimeisiä kuviakin jaettavana: meidät vaihtarit, joiden saapuminen Tokioon ennen kotiinlähtöä olisi voinut myöhästyä esim. valtavan lumentulon takia tuotiin samaiseen kaupunkiin pari päivää etukäteen, ja vietin viimeiset päivät ihan viimeistä iltapäivää ja yötä lukuunottamatta tokiolaisessa, lähellä Shibuyaa asuvassa isäntäperheessä. Kuvat ovat siltä ajalta, eivät taaskaan liity siis tekstiin mutta olkoot.
Mutta sitten fiilistelyä, vinkkejä ja yhteenvetoa. Viiden vuoden haaveilun ja myös pitkäaikaisen järjestelyn ja hakuprosessin jälkeen pääsin kuin pääsinkin Japaniin. Kävi vai niin uskomattoman huono tuuri että suuri katastrofi tapahtui juuri kun piti lähteä, joten vaihtoaika puolittui hinnan kuitenkaan vähetessä vain yhden viidesosan. Tämä sai harkitsemaan koko homman jättämistä johonkin muuhun ajankohtaan (koska mahdollisuuksia myöhemminkin kuitenkin oli ja peruutuksesta olisi saanut rahat takaisin jne.), mutta nyt olen kuitenkin tyytyväinen siihen että lähdin. Vaihtovuosi ei ollut missään välissä minulle itsestäänselvyys ja koen tietenkin oloni todella etuoikeutetuksi että sain lähteä, jopa näin erityisissä olosuhteissa.
Shibuyan Scramble Crossing Starbucksin ikkunasta. :---)
Täytyy ennen kokemuksen jälkeisellä tietävällä sävyllä ja sormi pystyssä puhumista ennen sanoa, ettei minulle iskenyt kulttuurishokki, koti-ikävä tai muu elämää suurempi ahdistus missään vaihteessa vaihtoa. Koska olen kuullut näiden tulevan kuitenkin useimmille vaihtareille etenkin kun puhutaan niin erilaisesta maasta kuin Japani, olin melko yllättynyt ettei minulle moista iskenyt. Siksi en voi puhua noista selviämisestä vaan enintään niiden ennalta ehkäisemisestä, asioista joiden ansiosta itse säästyin moiselta.
Käytiin myös Asakusassa, Tokion kaupunginosassa jossa on paljon temppeleitä ja muita vanhoja rakennuksia.
Yksi iso osa tätä oli varmasti pitkä, ala-asteelta jatkunut japaniharrastus, jonka jatkeena useat Japaniin vaihtoon lähtevätkin. Animenörttiaikoinani kieltä tarttui takaraivoon animea aina japaniksi katsomalla, ja kun sen jälkeen tomerana tyttönä ostin kirjakaupasta japanin kielen oppikirjan, opiskelin itsekseni vuoden verran ja sen jälkeen menin vielä Japanin kurssille joka kaupunkiini sattui saapumaan, oli lasku Japanissa elämiseen huomattavasti pehmeämpi. Jonkinnäköinen kielitaito ja heti alussa pieneen keskusteluun pystyminen auttoi vaan aivan valtavasti, ja suosittelen edes opiskelun yrittämistä jos vaihtoon on lähdössä. Kyllä, kieltä oppii paikan päällä valtavan paljon paremmin ja nopeasti, mutta jos ei ole jonkinnäköistä pohjaa, tulee alku olemaan huomattavasti vaikeampi. Japanilaisten englannin(ja muiden vieraiden kielien)taito kun tiedetään.
Shinjukun pilvenpiirtäjiä.
Kielitaitoa tärkeämpi on kuitenkin asenne. Itse kukin on kuullut Japanin yhteiskunnan epäkohdista (vaikenemisen kulttuuri, loputtomat kohteliaisuussäännöt, epätasa-arvo mm. sukupuolten välillä...), ja kun täältä hyvinkin liberaalista ja ennen kaikkea erilaisesta Pohjois-Euroopasta sinne vaihtoon lähtee, saattavat nuo seikat tökkiä aika pahasti. Niinä hetkinä täytyy vain muistaa ettei kulttuuria mennä muuttamaan vaan kokemaan. Keskustelu ja 'Suomessa asia on näin'-kommentitkin ovat hienovaraisesti esitettynä sallittuja ja joskus jopa suositeltavia, mutta kannattaa varoa. Tietysti tämä vaihtelee aivan valtavasti isäntäperheiden ja chaptereiden (alue jolle päätyy, eli paikallinen järjestö ja sen toimisto) mukaan, ja täytyy myöntää että itsellä loistava isäntäperhe auttoi varmasti kivassa kokemuksessa myös, mutta asia on silti hyvä pitää mielessä.
Näkymä yhdestä edellisen kuvan rakennuksista.
Nyt kun isäntäperheet mainitsin, niin Japanissahan kuulee loputtomasti isäntäperheiden kanssa tulleista ongelmista ja omalla, samassa kaupungissa asuvalla vaihtarillakin oli iso ongelma perheensä kanssa. On totta että monesti voi tulla seinä vastaan kommunikaatio-ongelmien, kulttuuri- ja asenne-erojen takia, mutta oma näkemykseni on että useassa tapauksessa myös vaihtarissa on ollut vikaa. On hyvä muistaa, että japanilaiselle perheelle vaihtarin ottaminen on aivan valtava juttu (vieras, vielä ulkomaalainen asumaan omaan perheeseen minkäänlaista korvausta saamatta), joten vaikka rankkojakin hetkiä olisi on aina tärkeää olla kiitollinen ottamatta mitään itsestäänselvyytenä ja välittää tunnetta myös isäntäperheelle. Tietysti on tapauksia joissa perheellä on ongelmia sen verran että sitä kannattaakin vaihtaa, mutta loppuun asti kannattaa yrittää. Kaikissa perheissä on puolensa, ja kavereiden hostperheisiin vertaileminen ei kannata. Totta kai harmittaa kun monien vuosien työn takana olleen lähtemisen jälkeen ei itselle satukaan se unelmien isäntäperhe, mutta asiaa kannattaa miettiä myös perheen näkökulmasta ja miettiä että jos perhe ei ole paras, voi vaihto olla enemmän kasvattava ja muihin kuin perheen aktiviitteihin kannustava kokemus.
Shibuyan iltanäkymää.
Aiemmassa kappaleessa mainittu asenne ei rajoitu vain kulttuuriin ja isäntäperheeseen, vaan myös omaan toimintaan mm. koulussa ja kaikkialla. Asiat jotka itseäni jäivät vaihdosta kaivelemaan olivat se että monina hetkinä olisin voinut a) käyttää aikaa tehokkaammin ja b) olla ennakkoluulottomampi ja rohkeampi mitä ihmisille puhumiseen tulee. Koin vaikka mitä hienoa jo miten asiat olivat, mutta koulussa luokan vaihtari on kuitenkin useimmiten ja sen ensimmäinen ja kun luki luokkalaisten 'olisi ollut kiva jutella enemmän'-viestejä otti kyllä todella päähän. Vaikka alku onkin aina jähmeää ja jopa nolostuttavaa, kannattaa asettaa itselle realistisia tavoitteita ja ottaa itseä niskasta kiinni miettien millaisen kokemuksen itselle haluaa. Japanissa kavereiden saamiseen tietysti auttavat kerhotoiminta ja se että vaihtari koetaan aika jännittävänä asiana, mutta oma panos on myös tärkeä. Tämä pätee myös muualla kuin koulussa, itsellä kävi hyvä tuuri kun isäntäperhe esitteli minut vaikka kelle, mutta ei kannata missään nimessä olla sulkeutunut.
Loppuun vielä tämmöinen sympaattinen kuva joka otettiin yhtenä viimeisinä päivinäni Obihirossa, kuvassa hostperhettä ja näiden tuttavia.
Eli joo, jos tämä venähtänyt kirjoitus tiivistetään, niin
Mutta vaihto kun päättyi, tämä blogi varmaan jää tähän, pureskelen vaihtokokemusta vielä pitkään varmaan seuraavassakin blogissa (infoa seuraa myöhemmin), mutta tämä varsinainen vaihtoblogi jää tähän. Suuri kiitos kaikille lukijoille!
Mutta sitten fiilistelyä, vinkkejä ja yhteenvetoa. Viiden vuoden haaveilun ja myös pitkäaikaisen järjestelyn ja hakuprosessin jälkeen pääsin kuin pääsinkin Japaniin. Kävi vai niin uskomattoman huono tuuri että suuri katastrofi tapahtui juuri kun piti lähteä, joten vaihtoaika puolittui hinnan kuitenkaan vähetessä vain yhden viidesosan. Tämä sai harkitsemaan koko homman jättämistä johonkin muuhun ajankohtaan (koska mahdollisuuksia myöhemminkin kuitenkin oli ja peruutuksesta olisi saanut rahat takaisin jne.), mutta nyt olen kuitenkin tyytyväinen siihen että lähdin. Vaihtovuosi ei ollut missään välissä minulle itsestäänselvyys ja koen tietenkin oloni todella etuoikeutetuksi että sain lähteä, jopa näin erityisissä olosuhteissa.
Shibuyan Scramble Crossing Starbucksin ikkunasta. :---)
Täytyy ennen kokemuksen jälkeisellä tietävällä sävyllä ja sormi pystyssä puhumista ennen sanoa, ettei minulle iskenyt kulttuurishokki, koti-ikävä tai muu elämää suurempi ahdistus missään vaihteessa vaihtoa. Koska olen kuullut näiden tulevan kuitenkin useimmille vaihtareille etenkin kun puhutaan niin erilaisesta maasta kuin Japani, olin melko yllättynyt ettei minulle moista iskenyt. Siksi en voi puhua noista selviämisestä vaan enintään niiden ennalta ehkäisemisestä, asioista joiden ansiosta itse säästyin moiselta.
Käytiin myös Asakusassa, Tokion kaupunginosassa jossa on paljon temppeleitä ja muita vanhoja rakennuksia.
Yksi iso osa tätä oli varmasti pitkä, ala-asteelta jatkunut japaniharrastus, jonka jatkeena useat Japaniin vaihtoon lähtevätkin. Animenörttiaikoinani kieltä tarttui takaraivoon animea aina japaniksi katsomalla, ja kun sen jälkeen tomerana tyttönä ostin kirjakaupasta japanin kielen oppikirjan, opiskelin itsekseni vuoden verran ja sen jälkeen menin vielä Japanin kurssille joka kaupunkiini sattui saapumaan, oli lasku Japanissa elämiseen huomattavasti pehmeämpi. Jonkinnäköinen kielitaito ja heti alussa pieneen keskusteluun pystyminen auttoi vaan aivan valtavasti, ja suosittelen edes opiskelun yrittämistä jos vaihtoon on lähdössä. Kyllä, kieltä oppii paikan päällä valtavan paljon paremmin ja nopeasti, mutta jos ei ole jonkinnäköistä pohjaa, tulee alku olemaan huomattavasti vaikeampi. Japanilaisten englannin(ja muiden vieraiden kielien)taito kun tiedetään.
Shinjukun pilvenpiirtäjiä.
Kielitaitoa tärkeämpi on kuitenkin asenne. Itse kukin on kuullut Japanin yhteiskunnan epäkohdista (vaikenemisen kulttuuri, loputtomat kohteliaisuussäännöt, epätasa-arvo mm. sukupuolten välillä...), ja kun täältä hyvinkin liberaalista ja ennen kaikkea erilaisesta Pohjois-Euroopasta sinne vaihtoon lähtee, saattavat nuo seikat tökkiä aika pahasti. Niinä hetkinä täytyy vain muistaa ettei kulttuuria mennä muuttamaan vaan kokemaan. Keskustelu ja 'Suomessa asia on näin'-kommentitkin ovat hienovaraisesti esitettynä sallittuja ja joskus jopa suositeltavia, mutta kannattaa varoa. Tietysti tämä vaihtelee aivan valtavasti isäntäperheiden ja chaptereiden (alue jolle päätyy, eli paikallinen järjestö ja sen toimisto) mukaan, ja täytyy myöntää että itsellä loistava isäntäperhe auttoi varmasti kivassa kokemuksessa myös, mutta asia on silti hyvä pitää mielessä.
Näkymä yhdestä edellisen kuvan rakennuksista.
Nyt kun isäntäperheet mainitsin, niin Japanissahan kuulee loputtomasti isäntäperheiden kanssa tulleista ongelmista ja omalla, samassa kaupungissa asuvalla vaihtarillakin oli iso ongelma perheensä kanssa. On totta että monesti voi tulla seinä vastaan kommunikaatio-ongelmien, kulttuuri- ja asenne-erojen takia, mutta oma näkemykseni on että useassa tapauksessa myös vaihtarissa on ollut vikaa. On hyvä muistaa, että japanilaiselle perheelle vaihtarin ottaminen on aivan valtava juttu (vieras, vielä ulkomaalainen asumaan omaan perheeseen minkäänlaista korvausta saamatta), joten vaikka rankkojakin hetkiä olisi on aina tärkeää olla kiitollinen ottamatta mitään itsestäänselvyytenä ja välittää tunnetta myös isäntäperheelle. Tietysti on tapauksia joissa perheellä on ongelmia sen verran että sitä kannattaakin vaihtaa, mutta loppuun asti kannattaa yrittää. Kaikissa perheissä on puolensa, ja kavereiden hostperheisiin vertaileminen ei kannata. Totta kai harmittaa kun monien vuosien työn takana olleen lähtemisen jälkeen ei itselle satukaan se unelmien isäntäperhe, mutta asiaa kannattaa miettiä myös perheen näkökulmasta ja miettiä että jos perhe ei ole paras, voi vaihto olla enemmän kasvattava ja muihin kuin perheen aktiviitteihin kannustava kokemus.
Shibuyan iltanäkymää.
Aiemmassa kappaleessa mainittu asenne ei rajoitu vain kulttuuriin ja isäntäperheeseen, vaan myös omaan toimintaan mm. koulussa ja kaikkialla. Asiat jotka itseäni jäivät vaihdosta kaivelemaan olivat se että monina hetkinä olisin voinut a) käyttää aikaa tehokkaammin ja b) olla ennakkoluulottomampi ja rohkeampi mitä ihmisille puhumiseen tulee. Koin vaikka mitä hienoa jo miten asiat olivat, mutta koulussa luokan vaihtari on kuitenkin useimmiten ja sen ensimmäinen ja kun luki luokkalaisten 'olisi ollut kiva jutella enemmän'-viestejä otti kyllä todella päähän. Vaikka alku onkin aina jähmeää ja jopa nolostuttavaa, kannattaa asettaa itselle realistisia tavoitteita ja ottaa itseä niskasta kiinni miettien millaisen kokemuksen itselle haluaa. Japanissa kavereiden saamiseen tietysti auttavat kerhotoiminta ja se että vaihtari koetaan aika jännittävänä asiana, mutta oma panos on myös tärkeä. Tämä pätee myös muualla kuin koulussa, itsellä kävi hyvä tuuri kun isäntäperhe esitteli minut vaikka kelle, mutta ei kannata missään nimessä olla sulkeutunut.
Loppuun vielä tämmöinen sympaattinen kuva joka otettiin yhtenä viimeisinä päivinäni Obihirossa, kuvassa hostperhettä ja näiden tuttavia.
Eli joo, jos tämä venähtänyt kirjoitus tiivistetään, niin
- Opiskele kieltä ja kulttuuria mahdollisuuksien mukaan ennen lähtöä
- Älä vastakkainasettele omaa ja vaihtomaan kulttuuria liikaa, tee kompromisseja ja sopeudu sitä kautta
- Ole kiitollinen hostperheelle ellei se ole aivan sietämätön muistaen myös heidän näkökulmansa
- Puhu rohkeasti ihmisille niin koulussa kuin sen ulkopuolellakin.
- Nauti!
Mutta vaihto kun päättyi, tämä blogi varmaan jää tähän, pureskelen vaihtokokemusta vielä pitkään varmaan seuraavassakin blogissa (infoa seuraa myöhemmin), mutta tämä varsinainen vaihtoblogi jää tähän. Suuri kiitos kaikille lukijoille!
sunnuntai 1. tammikuuta 2012
Japanilaisjoulu, uusi vuosi ja vaihdon loppu
Suuret pahoittelut päivityksien puutteesta! Jotenkin blogin päivittäminen vain on vaivalloista, etenkin kun asetan näille päivityksille tiettyjä vaatimuksia. Lisäksi aikaa koneiluun ei ole ikinä paljon enkä voi siirtää kamerasta kuvia suoraan omalle koneelle joten kaiken kaikkiaan on yksikin päivitys on pitkähkön prosessin takana. Mutta nyt voisin kertoa millaisia olivat joulu ja uusi vuosi itselläni Japanissa, totta kai kuvien kera. Ja koska vaihtoaikani on jo lopussa, taidan myös kertoa vähän enemmän vaihtopaikastani kun se ei ole ihan sieltä normaalimmasta päästä.
Hokkaidon Obihiron tiedättekin, sivupalkin kartastakin kun löytyy, mutta sijaintini tässä pohjoisen pikkukaupungissa on melko erityinen. Kyseessä on Ban'ei-nimisten hevosajojen (races) tallialue, 帯広競馬場 Obihiro keibajyou, jossa hevosia on viitisensataa ja täällä työn puolesta asuvia ihmisiä parisensataa. Asunnot ovat tallien yhteydessä, eteisestä kun astuu ulos on vastassa tallikäytävä hevosineen. Muusta kaupungista alue on rajattu aidalla ja sisään päästäkseen tarvitsee ID:n (itselle ID tehtiin heti vaihdon aluksi ja vierailijoille annetaan valiaikainen ID), jonka asukkaat antavat portinvartijoille (ihan univormut ja kaikki siis heillä) tallialueen ulkopuolelle lahtiessa.
Isoin ihmisryhmä ovat tallityontekijät jotka hoitavat hevosia, putsaavat tallia ja tekevät muita käytannön hommia. Tallityöntekijöiden lisäksi ammatteja ovat yhden tallin "johtaja" joka päättää tallin hevosista ja ajoihin menemisistä, ja myös jockey:den (ajajat? miksei päähän tule yhtäkään järkevää suomalaisvastinetta millekään) ajamista hevosista. Yhdellä jockeylla ei siis aina ole sama hevonen, vaikka yleensä kuitenkin saman (asuin)tallin hevonen onkin. Oma hostisäni on siis jockey, ja ajoja on aina viikonloppuisin lauantaista maanantaihin. Hostaidin ja -veljien kanssa aina yhdessa kannustetaan ja taalla vaihdossa ollessani hostisä voittikin yhden tärkeän kisan kuten aiemmassa merkinnässä olenkin maininnut. Ajojen lisaksi hostisä tekee tallihommia (hevosten ruokinta, ulkoiluttaminen ym.) yhdessa kolmen tallityöntekijän kanssa. Ikähaarukka on aika laaja, olen kuullut monien lukion/muun opiskelun kesken jättäneen miehenalun tulleen tänne toihin, lapsiperheitäkin on paljon, ja aikuisia tai vähän iäkkäämpiä miehiä nyt tietenkin on reilusti.
Hokkaidon Obihiron tiedättekin, sivupalkin kartastakin kun löytyy, mutta sijaintini tässä pohjoisen pikkukaupungissa on melko erityinen. Kyseessä on Ban'ei-nimisten hevosajojen (races) tallialue, 帯広競馬場 Obihiro keibajyou, jossa hevosia on viitisensataa ja täällä työn puolesta asuvia ihmisiä parisensataa. Asunnot ovat tallien yhteydessä, eteisestä kun astuu ulos on vastassa tallikäytävä hevosineen. Muusta kaupungista alue on rajattu aidalla ja sisään päästäkseen tarvitsee ID:n (itselle ID tehtiin heti vaihdon aluksi ja vierailijoille annetaan valiaikainen ID), jonka asukkaat antavat portinvartijoille (ihan univormut ja kaikki siis heillä) tallialueen ulkopuolelle lahtiessa.
Isoin ihmisryhmä ovat tallityontekijät jotka hoitavat hevosia, putsaavat tallia ja tekevät muita käytannön hommia. Tallityöntekijöiden lisäksi ammatteja ovat yhden tallin "johtaja" joka päättää tallin hevosista ja ajoihin menemisistä, ja myös jockey:den (ajajat? miksei päähän tule yhtäkään järkevää suomalaisvastinetta millekään) ajamista hevosista. Yhdellä jockeylla ei siis aina ole sama hevonen, vaikka yleensä kuitenkin saman (asuin)tallin hevonen onkin. Oma hostisäni on siis jockey, ja ajoja on aina viikonloppuisin lauantaista maanantaihin. Hostaidin ja -veljien kanssa aina yhdessa kannustetaan ja taalla vaihdossa ollessani hostisä voittikin yhden tärkeän kisan kuten aiemmassa merkinnässä olenkin maininnut. Ajojen lisaksi hostisä tekee tallihommia (hevosten ruokinta, ulkoiluttaminen ym.) yhdessa kolmen tallityöntekijän kanssa. Ikähaarukka on aika laaja, olen kuullut monien lukion/muun opiskelun kesken jättäneen miehenalun tulleen tänne toihin, lapsiperheitäkin on paljon, ja aikuisia tai vähän iäkkäämpiä miehiä nyt tietenkin on reilusti.
Siis tämmöinen asuinpaikka. Itse olen tykannyt paljon, vaikka Suomen arkeen verrattuna taalla elaminen on aika erilaista normaaliin japanilaisarkeenkin verrattuna. Kodit ovat melko pieniä mutta tämän ansiosta en ole viettänyt liikaa aikaa yksin tai ehtinyt koti-ikavöityä vaan oppinut japania ollessa yhdessä hostperheen ja hostperheen tuttujen kanssa. Yksi keibajyoun erityispiirre onkin ihmisten valiset suhteet, taalla ollaan tyon puolesta usein riippuvaisia toisista (etenkin ylemmistä) ihmisistä joten jo sen takia sosialisoidaan paljon, mutta myös muuten suljetun yhteisön sisällä tuttuja ollaan melkein kaikkien kanssa ja kylään (yleensa illalliselle) tulee lähes joka päivä joku. Olen siis tavannut paljon ihmisia, joille lähes kaikille olen ollut ensimmainen ulkomaalainen tuttavuus. Hauskoja tilanteita ja keskusteluja on sen myötä riittanyt.
Mutta sitten jouluun, josta on paassyt kulumaan jo aikaa. Japanilainen joulu nyt ei tietenkaan kun ole lahellakaan suomalaista joulua, haluan jakaa vähän. Eroavaisuudet ovat tietenkin itsestäänselvää, japani kun ei ole kristinuskoon kuuluva maa ja melko kaukana maista joissa jouluperinteet ovat alkaneet. Sinänsä on hassua etta joulua vietetään ollenkaan, mutta kaupalliset voimat nyt aina pitavat erityissesongeista ja amerikan hienouksia japanilaiset tykkäävät fanittaa. Ja kuka nyt ei juhlista pidä. Mutta siis joo, miten täällä joulua vietetään. Lapset saavat joululahjoja vaihtelevasti, mutta luonnollesti melkein joka kaupalla on joulukampanjointia. Hämmentävä osa on se että parhaiten jouluna myyvät konditoriat (joilla on täällä Japanissa vähän eri asema kuin Suomessa, täällä Hokkaidon pikkukaupungissa on kolme kuuluista konditoriaa ja käsintehtyjä kakkuviipaleita ynnä muita voi niiden putiikeista ostaa suht. halvalla) koska japanissa jouluperinne on joulukakku. Siis oikeastaan ihan normaali täytekakku, josta jouluisen tekee vain ajakohta ja päälle laitettavat joulukoristeet. (syötävästä tehty Merry Christmas -kyltti, joulupukki, joulupukin talo tms.) Siihen jouluasiat melkein loppuvatkin, jouluna ei ole erityistä lomaa tai muita erityisiä syötäviä ja joulua vietetään koristeita lukuunottamatta vain yksi päivä. Pariskunneittain viettäminen on myös suosittua. Perheen yhteen kokoava tärkeä rauhallisesti vietettävä juhla valtavine lahjakasoineen ei siis kyseessä ole.
Seuraavassa uusi vuosi-selityksessä saattaa olla virheitä, keibajyoun (tämä tallialue jossa asun) perinteet ja käytännöt kun saattavat vähän eriytyä tyypillisestä japanilaisesta uudenvuoden vietosta. Mutta siis joo, joulun sijaan uudella vuodella on se vuoden tärkeän juhlan asema. Itse asiassa sitä vietetään kahteen kertaan: bounenkai ja shinnenkai, vuoden päättävä juhla ja vuoden alkamisen juhlinta. Tärkeää ovat uuden vuoden yhteydessä annettavat tervehdykset, vuodenvaihtoa ennen kiitellään kuluneesta vuodesta ja uuden vuoden alettua pyydellään suopeaa suhtautumista tänä alkaneenakin vuonna. Vuodenvaihde vietetään yhdessä perheen kanssa ja kaikista tv-ohjelmista on pitkä uusivuosispesiaali. Erityisiä uuden vuoden ruokia on paljon, vaikka monia kyllä soidaan pitkin vuotta muutenkin (esim. soba ja mochi). Korttejakin japanilaiset lähettävät uutena vuotena joulun sijaan, tutuille kerrotaan mitä kuluneena vuonna tapahtui ja sanotaan edellämainitut tervehdykset. Korttipohjat joille lähetettävät kortit tulostetaan tai käsin kirjoitetaan ovat muuten kaikki samanlaisia ja niiden saaja on aina yhden arpalipun saaja. Uuden vuoden alettua tarkistetaan kortin kulmaan painettu numero internetistä tai lehdestä, jolla on saattanut voittaa postimerkkejä tai telkkarin.
Uuden vuoden kortit. Toisessakin kortissakin on kuva toisella puolella, mutta käänsin osoitepuolen sen näyttääkseni. Keskellä lukee katakanoilla + yhdellä kanjilla "Hasala Irina -sama" ja kulmassa näkyy vähän sitä arpajaisnumeroa.
Uuden vuoden ateria saman tallin ihmisten kanssa. Silmälasipäinen mustiin pukeutunut vasemmalla on hostisäni. Loput ovat tallityöntekijät ja valkopaitaisen tallin johtajan perheejäsenet (peace-merkkiä tekevä pöydän päässä oleva edellämainitun poika).
Päähäni ei edelleenkään uppoa ajatus siitä että olen lähdössä Obihirosta parin päivän päästä ja helmikuun viides päivä kotiin Suomeen. Olen jo tottunut ja rakastunut niin paljoon täällä että on todella epätodellinen olo että nyt yhtäkkiä olen taas jossain missä mitään tätä ei ole. Vaikka kyseessä onkin kotimaa jossain toisella tavalla tuttuja ja kivoja asioita ja ihmisiä on paljon, ahdistaa. Pelottaa paluukulttuurishokki ja sosiaalisten suhteiden laita. Japanin koulussani käyn huomenna viimeistä kertaa, seremoniassa jossa kolmosluokkalaisten lisäksi minutkin hyvästellään. Hyvin virallisesti. Pidän (taas) puheen, minulle ojennetaan lahja ja jonkinlainen kunniaplakaatti, ja poistuessani poistun kunniakäytävää aplodien kera. Ihan hölmöä. Vaikken en ole kouluni hirveä fani kun kaikki ovat niin kuuliaisia ja työtä tekeviä että minulle tulee säälittävä olo eikä kukaan ehdi puhua tai hengata kanssani, niin kieltämättä tulee kouluakin ikävä. Sain niitä kavereita muutaman tehtyä, ja kun viime perjantaina luokkalaiseni pitivät jäähyväisjuhlat enkuntunnilla, liikutuin paljon. Kaikkien 40 oppilaan kirjoittamat viestit kirjaseen sisälsivät melkein jokainen sanat "oli lyhyt aika, mutta kiitos kun olit luokassamme" "olisin halunnut jutella enemmän" ja "oli hauskaa kun olit luokallamme". ;___; Olisi vaan pitänyt kaivaa se sosiaalisuusrohkeus jostain. Mutta joo, tämmöisiin haikeisiin tunnelmiin lopetan, ei taaskaan ole aikaa kirjoittaa kaikkea mitä haluaisin jakaa.
Seuraavassa uusi vuosi-selityksessä saattaa olla virheitä, keibajyoun (tämä tallialue jossa asun) perinteet ja käytännöt kun saattavat vähän eriytyä tyypillisestä japanilaisesta uudenvuoden vietosta. Mutta siis joo, joulun sijaan uudella vuodella on se vuoden tärkeän juhlan asema. Itse asiassa sitä vietetään kahteen kertaan: bounenkai ja shinnenkai, vuoden päättävä juhla ja vuoden alkamisen juhlinta. Tärkeää ovat uuden vuoden yhteydessä annettavat tervehdykset, vuodenvaihtoa ennen kiitellään kuluneesta vuodesta ja uuden vuoden alettua pyydellään suopeaa suhtautumista tänä alkaneenakin vuonna. Vuodenvaihde vietetään yhdessä perheen kanssa ja kaikista tv-ohjelmista on pitkä uusivuosispesiaali. Erityisiä uuden vuoden ruokia on paljon, vaikka monia kyllä soidaan pitkin vuotta muutenkin (esim. soba ja mochi). Korttejakin japanilaiset lähettävät uutena vuotena joulun sijaan, tutuille kerrotaan mitä kuluneena vuonna tapahtui ja sanotaan edellämainitut tervehdykset. Korttipohjat joille lähetettävät kortit tulostetaan tai käsin kirjoitetaan ovat muuten kaikki samanlaisia ja niiden saaja on aina yhden arpalipun saaja. Uuden vuoden alettua tarkistetaan kortin kulmaan painettu numero internetistä tai lehdestä, jolla on saattanut voittaa postimerkkejä tai telkkarin.
Uuden vuoden kortit. Toisessakin kortissakin on kuva toisella puolella, mutta käänsin osoitepuolen sen näyttääkseni. Keskellä lukee katakanoilla + yhdellä kanjilla "Hasala Irina -sama" ja kulmassa näkyy vähän sitä arpajaisnumeroa.
Uuden vuoden ateria saman tallin ihmisten kanssa. Silmälasipäinen mustiin pukeutunut vasemmalla on hostisäni. Loput ovat tallityöntekijät ja valkopaitaisen tallin johtajan perheejäsenet (peace-merkkiä tekevä pöydän päässä oleva edellämainitun poika).
Päähäni ei edelleenkään uppoa ajatus siitä että olen lähdössä Obihirosta parin päivän päästä ja helmikuun viides päivä kotiin Suomeen. Olen jo tottunut ja rakastunut niin paljoon täällä että on todella epätodellinen olo että nyt yhtäkkiä olen taas jossain missä mitään tätä ei ole. Vaikka kyseessä onkin kotimaa jossain toisella tavalla tuttuja ja kivoja asioita ja ihmisiä on paljon, ahdistaa. Pelottaa paluukulttuurishokki ja sosiaalisten suhteiden laita. Japanin koulussani käyn huomenna viimeistä kertaa, seremoniassa jossa kolmosluokkalaisten lisäksi minutkin hyvästellään. Hyvin virallisesti. Pidän (taas) puheen, minulle ojennetaan lahja ja jonkinlainen kunniaplakaatti, ja poistuessani poistun kunniakäytävää aplodien kera. Ihan hölmöä. Vaikken en ole kouluni hirveä fani kun kaikki ovat niin kuuliaisia ja työtä tekeviä että minulle tulee säälittävä olo eikä kukaan ehdi puhua tai hengata kanssani, niin kieltämättä tulee kouluakin ikävä. Sain niitä kavereita muutaman tehtyä, ja kun viime perjantaina luokkalaiseni pitivät jäähyväisjuhlat enkuntunnilla, liikutuin paljon. Kaikkien 40 oppilaan kirjoittamat viestit kirjaseen sisälsivät melkein jokainen sanat "oli lyhyt aika, mutta kiitos kun olit luokassamme" "olisin halunnut jutella enemmän" ja "oli hauskaa kun olit luokallamme". ;___; Olisi vaan pitänyt kaivaa se sosiaalisuusrohkeus jostain. Mutta joo, tämmöisiin haikeisiin tunnelmiin lopetan, ei taaskaan ole aikaa kirjoittaa kaikkea mitä haluaisin jakaa.
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
hei hei ei aikaa ei + suuri koulupostaus
Älykäs otsikko terve. Mulla ei oikeasti nytkään ole aikaa, teoriassa teen suomiesitelmää ja puhetta jotka pidän koko koululle viikon päästä ja luen huomiseen olevaan maantiedon kokeeseen (ei hirveästi luettavaa kun mulle tehdään oma suppeahko erityskoe mutta hostperhe lupas kakkua ja sushia jos saan täydet joten がんばります, tsemppaan :: DD). Mutta voisi sitä päivittää kuitenkin.
Tämä kuu on ihan järkyttävän kiireinen, yleisen koulujuttujen kuten kokeiden ja japaninopiskelun lisäksi erinäisiä koontijuttuja tehtävänä, lahjoja ostettavana, erinäisiä menoja yhdessä hostperheen ja muiden vaihtareiden kanssa jne. Nyt työn alla olevan suomiesitelmän + loppupuheen ajankohta on nyt joulukuussa koska talviloma alkaa jo pian ja sen jälkeen olen vain viikon verran koulussa. Eli kokemus alkaa lähentyä loppua ainakin koulun osalta. Suomiesitelmän aloittamista ennen räävin kasaan vaihtarille omistetun sivun koulun vuosikirjaan, totta kai japaniksi ja juuri ja juuri ajoissa deadlinea varten. Koulussa olen vasta nyt uskaltanut olemaan sosiaalinen ja vielä nytkin vain osalle luokkalaisista, harmi vaan että kaikilla on totisten klubiensa kiire niin kiire ettei vapaa-aikaa hengailuun meinaa löytyä. Edelleen siis kavereiden kanssa hengaillessa kyseessä on aina vaihtarikaverit, viime viikolla käytiin vihdoinkin kaikkien kanssa yhdessä karaokessa (edelliskerroilla yksi tai kaksi meistä neljästä ei ollut paikalla). Oli muuten hiton hulppea, iso huone discovaloineen ja ihan järkyttävän hauskaa kun oli kerrankin samaa länsimaalaista musaa kuuntelevaa ja laulavaa seuraa ja vapautunut tunnelma. :----D
Opetus on melko opettajakeskeistä ja kirjoittamista on paljon. Itsellä on lukujärjestyksessä reilusti itseopiskelua ja kahta taideainetta joten en kaikkia oppitunteja ole nähnyt, mutta enimmäkseen opettaja selittää ja ehkä kysyy muutaman kysymyksen tai laittaa oppilaan lukemaan jotain. Mutta siinä se oppilaiden osallistumismahdollisuus sitten onkin. Ja joo, englannin taso on (etenkin täällä Hokkaidon syrjäisessä pikkukaupungissa) ihan niin huonoa kuin voisi japanilaisita olettaa. Eivät ymmärrä eivätkä osaa puhua lähes ollenkaan, yksittäisiä sanoja kyllä mutta niidenkin yhteydessä ei englantia äidinkielenä puhuva, koskaan japania opiskellut ihminen varmaan pahemmin ymmärtäisi (koska lausuminen). Japanin kieli on vaan rakenteeltaan, kirjoitukseltaan ja kaikilta puolin englantiin verrattuna täysin erilaista, että jo sen takia englannin oppiminen on vaikeahkoa. Asiaa pahentavat myös se, ettei englantia ei pahemmin kuule (niin tv:ssäkin kuin musiikissakin on kotimaisuusaste hyvin, hyvin korkea ja elokuviakin dubataan), se ettei japanilaisilla ole helposti omaksuttavaa tavoitetta oman saarivaltion käyttäessä vain japania, sekä se, että edellä kuvaillut opetusmetodit eivät ehkä ole sieltä tehokkaimmasta päästä.
Toisen taideaineeni, kalligrafian, luokkahuone.
Välitunti kestää kymmenisen minuuttia ja useat oppilaat käyttävät sen nukkumiseen jos seuraavakin tunti on kotiluokassa. Luokan etuosan liitutaulun oikeassa osiossa kuluvan päivän ja seuraavan lukujärjestys ja poissaolijat, nukkuvan ihmisen yläpuolella kuukausikalenteri.
Tämä kuu on ihan järkyttävän kiireinen, yleisen koulujuttujen kuten kokeiden ja japaninopiskelun lisäksi erinäisiä koontijuttuja tehtävänä, lahjoja ostettavana, erinäisiä menoja yhdessä hostperheen ja muiden vaihtareiden kanssa jne. Nyt työn alla olevan suomiesitelmän + loppupuheen ajankohta on nyt joulukuussa koska talviloma alkaa jo pian ja sen jälkeen olen vain viikon verran koulussa. Eli kokemus alkaa lähentyä loppua ainakin koulun osalta. Suomiesitelmän aloittamista ennen räävin kasaan vaihtarille omistetun sivun koulun vuosikirjaan, totta kai japaniksi ja juuri ja juuri ajoissa deadlinea varten. Koulussa olen vasta nyt uskaltanut olemaan sosiaalinen ja vielä nytkin vain osalle luokkalaisista, harmi vaan että kaikilla on totisten klubiensa kiire niin kiire ettei vapaa-aikaa hengailuun meinaa löytyä. Edelleen siis kavereiden kanssa hengaillessa kyseessä on aina vaihtarikaverit, viime viikolla käytiin vihdoinkin kaikkien kanssa yhdessä karaokessa (edelliskerroilla yksi tai kaksi meistä neljästä ei ollut paikalla). Oli muuten hiton hulppea, iso huone discovaloineen ja ihan järkyttävän hauskaa kun oli kerrankin samaa länsimaalaista musaa kuuntelevaa ja laulavaa seuraa ja vapautunut tunnelma. :----D
Mutta voisin ennen koulun loppua kertoa japanilaisesta kouluarjesta tarkemmin. Oma vaihtolukioni on vähän normaalista poikkeava kauppalukio, josta ihmiset pyrkivät jatkamaan työelämään. 90% oppilaista on tyttöjä (koska useimmat pojat menevät lukiosta jatko-opintoihin), opiskeltavissa aineissa on eroja ja lisäksi koulun oppilaat tekevät erityisiä maksullisia 検定 kentei-kokeita joista saa kai hyväksymisen.. johonkin (vähän hämärää minullekin siis), mutta muuten japanilaisen lukion ominaispiirteet löytyy. Suomen hyvinkin vapaasta lukiosysteemistä ollaan kaukana kuten jo koulupuvuista voi päätellä. Japanilaiset lukiot ovat luokallisia, itse olen luokan 2-4 (２年４組, kakkosvuotisten nelosluokka) numero 41. Kaikilla on myös siis oma numero, jonka mukaan kokoontumisissa järjestäydytään ja esim. liikkatunnilla vuorotellen tehdään. Myös ryhmiä jaetaan usein oppilaiden numeroita käyttäen. Oman luokan kanssa käydään kaikki kolme vuotta samoilla tunneilla, valinnaisaineiden tuntia on omassa lukiossani vain yksi. Aineita on mm. matikka, maantieto, liikunta, äidinkieli, englanti ja tiedeaineet. Luokalla on vaihtumaton luokanvalvoja/homeroom-opettaja, ja aamu aloitetaan 8:40 homeroom-hetkellä, aamunavauksella jossa kerrotaan erinäisiä tiedotteita. Sen jälkeen on oppitunteja aina 15:15 asti, jolloin on vielä toinen homeroom-hetki.
Luokkahuone ja luokkani oppilaita, tyttöjä siis kaikki (rinnakkaisluokkia on 5 ja vain kahdessa ensimmäisessä on puolet poikia, loput tyttöluokkia). Kyllä, olen vähän katkera. :----D Ihan vähän vaan.
Oppitunnit ovat suurin osa omassa luokassa, oppilaiden sijaan opettajat kiertävät luokkia. Oppitunnin alussa ja lopussa on aina kurinalainen tervehdys, yksi oppilas sanoo litanian jota ei voi järkeväksi suomeksi kääntää mutta kaikki oppilaat nousevat, laittavat tuolin pulpetin alle, seisovat ryhdikkäästi mitään puhumatta (tätä en tajua, kun istutaan saman tien takaisin kuitenkin :----D) ja sen saman yhden oppilaan merkistä kumartavat sanoen onegaishimasu (oppitunnin lopussa arigatou gozaimasu eli kiitos). Onegaishimasu on sekin vaikea kääntää kun suomessa samantapaisia kohteliaita ilmaisuja ei juurikaan ole. Ilmaisee jonkinlaista toivomusta ja/tai pyyntöä, opettajille se sanotaan oppitunnin aluksi kun opetusta siinä 'toivotaan' mutta samaa fraasia käytetään mm. myös kaupoissa kun myyjän toivotaan tekevän jotain tai vaikkapa taksikuskille määränpään yhteydessä (kyllä, kuljen edelleen taksilla kouluun niin on tullut tutuksi ne, ehheh). Aluksi kumartelu tuntui hassulta, etenkin liikkasalissa tapahtuvien kokoontumisien yhteydessä. Puhujapönttöön menevälle ihmiselle, joka kumartaa ensin yleisölle, takaisin kumartaessa olo oli vähintäänkin hämärä. Monta sataa oppilasta samanlaisissa vaatteissa kumartamassa yhdelle miehelle vaan tuntuu pohjoismaalaisesta aluksi absurdihkolta. Nykyään tuntuu jo ihan normikäytännöltä, kaikkeen tottuu. :'DD
Tietokoneluokan näppäimistö, jolla näitä blogimerkintöjäkin on kirjoitettu.
Luokkahuone ja luokkani oppilaita, tyttöjä siis kaikki (rinnakkaisluokkia on 5 ja vain kahdessa ensimmäisessä on puolet poikia, loput tyttöluokkia). Kyllä, olen vähän katkera. :----D Ihan vähän vaan.
Oppitunnit ovat suurin osa omassa luokassa, oppilaiden sijaan opettajat kiertävät luokkia. Oppitunnin alussa ja lopussa on aina kurinalainen tervehdys, yksi oppilas sanoo litanian jota ei voi järkeväksi suomeksi kääntää mutta kaikki oppilaat nousevat, laittavat tuolin pulpetin alle, seisovat ryhdikkäästi mitään puhumatta (tätä en tajua, kun istutaan saman tien takaisin kuitenkin :----D) ja sen saman yhden oppilaan merkistä kumartavat sanoen onegaishimasu (oppitunnin lopussa arigatou gozaimasu eli kiitos). Onegaishimasu on sekin vaikea kääntää kun suomessa samantapaisia kohteliaita ilmaisuja ei juurikaan ole. Ilmaisee jonkinlaista toivomusta ja/tai pyyntöä, opettajille se sanotaan oppitunnin aluksi kun opetusta siinä 'toivotaan' mutta samaa fraasia käytetään mm. myös kaupoissa kun myyjän toivotaan tekevän jotain tai vaikkapa taksikuskille määränpään yhteydessä (kyllä, kuljen edelleen taksilla kouluun niin on tullut tutuksi ne, ehheh). Aluksi kumartelu tuntui hassulta, etenkin liikkasalissa tapahtuvien kokoontumisien yhteydessä. Puhujapönttöön menevälle ihmiselle, joka kumartaa ensin yleisölle, takaisin kumartaessa olo oli vähintäänkin hämärä. Monta sataa oppilasta samanlaisissa vaatteissa kumartamassa yhdelle miehelle vaan tuntuu pohjoismaalaisesta aluksi absurdihkolta. Nykyään tuntuu jo ihan normikäytännöltä, kaikkeen tottuu. :'DD
Tietokoneluokan näppäimistö, jolla näitä blogimerkintöjäkin on kirjoitettu.
Opetus on melko opettajakeskeistä ja kirjoittamista on paljon. Itsellä on lukujärjestyksessä reilusti itseopiskelua ja kahta taideainetta joten en kaikkia oppitunteja ole nähnyt, mutta enimmäkseen opettaja selittää ja ehkä kysyy muutaman kysymyksen tai laittaa oppilaan lukemaan jotain. Mutta siinä se oppilaiden osallistumismahdollisuus sitten onkin. Ja joo, englannin taso on (etenkin täällä Hokkaidon syrjäisessä pikkukaupungissa) ihan niin huonoa kuin voisi japanilaisita olettaa. Eivät ymmärrä eivätkä osaa puhua lähes ollenkaan, yksittäisiä sanoja kyllä mutta niidenkin yhteydessä ei englantia äidinkielenä puhuva, koskaan japania opiskellut ihminen varmaan pahemmin ymmärtäisi (koska lausuminen). Japanin kieli on vaan rakenteeltaan, kirjoitukseltaan ja kaikilta puolin englantiin verrattuna täysin erilaista, että jo sen takia englannin oppiminen on vaikeahkoa. Asiaa pahentavat myös se, ettei englantia ei pahemmin kuule (niin tv:ssäkin kuin musiikissakin on kotimaisuusaste hyvin, hyvin korkea ja elokuviakin dubataan), se ettei japanilaisilla ole helposti omaksuttavaa tavoitetta oman saarivaltion käyttäessä vain japania, sekä se, että edellä kuvaillut opetusmetodit eivät ehkä ole sieltä tehokkaimmasta päästä.
Toisen taideaineeni, kalligrafian, luokkahuone.
Yksi ero on myos se, että koulutus maksaa, maksujen suuruudet vaihtelevat erityyppisten (yksityisomistus, kunnan koulu, valtion koulu...) koulujen mukaan mutta pelkästään kirjojen maksamisella ei täällä kouluttauduta. Ruokaakaan ei tarjota, suurin osa oppilaista tosiaan tuo sen eväsrasian, obentoun, kotoa tai ostaa leipää sitä lounastauolla myytäessä. Erityistä ruokalaakaan ei omassa koulussani ole, syödään luokissa tai muissa koulun normitiloissa. Sitten on tietysti koulupuku ja muut rajoitukset (ei meikkiä, koruja, lävistyksiä, hiusten kihartamista tai värjäystä jne.), tiukemmissa kouluissa nämä levittäytyvät ihan takin ja huivin väreihin ja laukkuunkin, mutta omassa koulussani saa edellämainitut valita vapaasti (vaikka siitä huolimatta melkein kaikilla on samanmuotoiset/tyyppiset laukut, takit ja kengät, ryhmäpaine jee jee). Kengät on suurimmaksi osaksi tytöillä nahkaiset kävelykengät ja nyt talven tultua talvisaapikkaat (UGG-tyyppiset kengät). Kouluun tultaessa on heti sisäänkäynnin jälkeen lokerot joissa kengät laitetaan kenkälokeroon jossa sisäkengät odottavat. Omassa koulussani ne ovat normaalit valkoiset sisäpelikengät joiden sivuraidan väristä voi päätellä vuositason.
Välitunti kestää kymmenisen minuuttia ja useat oppilaat käyttävät sen nukkumiseen jos seuraavakin tunti on kotiluokassa. Luokan etuosan liitutaulun oikeassa osiossa kuluvan päivän ja seuraavan lukujärjestys ja poissaolijat, nukkuvan ihmisen yläpuolella kuukausikalenteri.
Viimeinen ja tavallaan hyvin olennainen osa japanilaista lukiota ovat klubit/kerhot (jap. 部活, bukatsu). On usean lajin urheiluklubit (länsimaalaiselle tuttujen lajien lisäksi japanilaiset jousiammunnat ja useat kamppailulajit kuten kendo jne.), totisen opiskelun klubit (kaupallinen koulu kun on niin tarjolla on mm. businessklubi), kalligrafia-, teeseremonia-, valokuvaus-, kokkaus- ja animeklubit ja niin edelleen. Kaupallisen koulun erityispiirteenä koulumyymäläkin on klubi, normaalisti sitä hoitaa kuulemma oppilaskunnan hallitus tai muu taho sen olematta klubitoimintaa. Itse kuulun siihen ja animeklubiin, joista jälkimmäiseen olen kyllä jo pitkään julmasti jättänyt menemättä erinäisten menojen ja innonpuutteen takia (anime ja manga ei onnistu kiinnostamaan enää yhyy. ne oli mun japanikiinnostuksen alku ja siksi tunteet niitä kohtaan ovat edelleen lämpimät ja mm. elokuvia edelleen katson mutta niin kun ei niin ei). Urheiluklubit ovat koulussani todella vahvoja joten opettajakin ei suositellut tänne tullessani niihin liittymään, ja tällä hetkellä yksi tärkein syy miksen hengaa japanilaisten kanssa on se että kaikilla on klubinsa kanssa kiire. Urheiluklubit kun treenaavat päivittäin, usein myos lomapäivinä. Sama pätee myos mm. brass band (puhallinorkesteri?)-klubiin. Urheiluklubien välisiä turnauksia on siis paljon, treenaavat siksikin hirmu totisesti. Pikaluistelu (hehheh Hokkaido ja Obihiro)klubi on niin huippuluokkaa että kaksi sen jäsentä lähtivät maailmanmestaruuskisoihin, huhhuh. Niin ja tottakai totisen urheiluharrastuksen treenaamisen lisäksi nämä opiskelevat kuuliaisesti päivin ja oin plus ne joilla on kevyempi klubi tekevät osa-aikatoita. Suomalaisena, mitään kunnolla harrastamattomana lukiolaisena tulee aika lahna olo täällä. ::: DD
Koulun sisäpiha toisen siiven kolmannen kerroksen tietokoneluokasta käsin.
Mutta siinä kouluselvitys, jos jotain haluaisitte vielä tietää niin kerron mielelläni kunhan vaan kysytte. :3 Minulle kuuluu hyvää, hostperheen kanssa viihdyn edelleen ja koulussakin on ollut yhä kivempaa. En oikein loistanut missään niistä kolmessa (muille vielä nytkin jatkuvalla) koeviikolla tekemässäni kokeessa, mutta onneksi vaihtarina moisella ei ole hirveästi väliä. Ja ehkä voin antaa jonkinlaista kunniaa itselleni siitä että sain tehtyä puolet tai jopa vähän yli japanilaisesta matikankokeesta (siis sama koe kuin kaikilla muillakin), matikkaan melko taipumaton ja kanjien kanssa kamppaileva ihminen kuin olen, haha. Ja kuten alussa mainitsin, viime aikoina olen myos viimeinkin rohkaistunut puhumaan luokkalaisille, parempi myohään kuin ei milloinkaan. Talvilomalla on siis tiedossa ikäisteni japanilaisten kanssa hengailua jeee.
Koulun sisäpiha toisen siiven kolmannen kerroksen tietokoneluokasta käsin.
Mutta siinä kouluselvitys, jos jotain haluaisitte vielä tietää niin kerron mielelläni kunhan vaan kysytte. :3 Minulle kuuluu hyvää, hostperheen kanssa viihdyn edelleen ja koulussakin on ollut yhä kivempaa. En oikein loistanut missään niistä kolmessa (muille vielä nytkin jatkuvalla) koeviikolla tekemässäni kokeessa, mutta onneksi vaihtarina moisella ei ole hirveästi väliä. Ja ehkä voin antaa jonkinlaista kunniaa itselleni siitä että sain tehtyä puolet tai jopa vähän yli japanilaisesta matikankokeesta (siis sama koe kuin kaikilla muillakin), matikkaan melko taipumaton ja kanjien kanssa kamppaileva ihminen kuin olen, haha. Ja kuten alussa mainitsin, viime aikoina olen myos viimeinkin rohkaistunut puhumaan luokkalaisille, parempi myohään kuin ei milloinkaan. Talvilomalla on siis tiedossa ikäisteni japanilaisten kanssa hengailua jeee.
torstai 17. marraskuuta 2011
Cold temperatures, hospitals and onsens
Söpö sisustuskauppa Obihirossa, antakaa anteeksi se ettei taas liity mitenkään mihinkään.
Hokkaidolla sää sen kun kylmenee (lämpotila viime aikoina melkeinpä pelkästään kymmenen asteen alapuolella ja nollankin alle muutaman kerran mennyt), mutta hameessa pitäydytään koulupuvun takia. Jalat siis palelee. Lähes kaikkien kouluni tyttöjen tavoin hankin itselleni kuitenkin lyhyet verkkarishortsit alle pidettäväksi, reisistä ylospäin ei siis enää palella ja lähes päivittäin puhaltavan voimakkaan tuulen takia ei tarvitse enää pikkuhousujen vilkkumista niinkään pelätä. :-----D (pyrin tosin tietenkin edelleen pitämään hameenhelman alhaalla arvokkuuteni vuoksi, ei ne verkkarit mitkään esittelyn arvoiset ole jaloistani puhumattakaan) Hirveää huolta ei asiasta kuitenkaan ole muutenkaan, pyoräilyn kun lopetin viime viikon kohtalokkaana perjantaina ja en sen takia enää vietä kovinkaan pitkiä hetkiä ulkoilmassa koulupuku päällä. Koulun sisälläkin kuitenkin on suht. vilpoista aina luokkahuoneesta riippuen, ja ympärilleen katsellessa voi bongata muilla oppilailla vilttejä ja koulupukuystävällisiä (eli tietyn mallisia ja -värisiä) neuleita. Itse omaan vasta jälkimmäisen, mutta eikohän niiden kunnon pakkasten tullessa tule hankittua joku sopivan suloinen vilttikin kylmän ja kovan koulukalustolta suojaamaan.
Suloisesta puheenollen. Tässä kodin lämmösssä hostveljet ja kylään tullut ystäväperheen tytär. = w =
Kylmää siis on Obihirossa, mutta lunta ei vielä sada. Kuulinkin hostperheeltä että tähän kaupunkiin ei talven aikana sada kovin paljoa lunta koko talvena, muissa Hokkaidon kaupungeissa tulee ihan Suomenkin verran, mutta Obihirossa lämpotilan laskemisesta huolimatta ei niinkään. Viime viikon tiistaina ja keskiviikkona matkustin kuitenkin hostperheen kanssa Hakodateen Hokkaidon eteläisimpään kärkeen, ja reissun aikana ensilumi satoi useammassakin paikassa ja hyvinkin sankasti. Olo oli hassu kun tähän mennessä lunta on tullut nähtyä yleensä vain Suomessa ja lumisade näytti japanilaisia taloja vasten jotenkin vielä kauniimmalta kuin kotimaassa (itse siis pidän lumisateesta jostain syystä paljon), tutuistakin asioista tulee hetkittäin taas hienoja uudesta näkokulmasta katsoessa (ja kun edellisestä lumisadenäkemisestä on tietysti kulunut aikaa). Hakodatessa sää kuitenkin äityi melko kamalaksi, lunta/räntää satoi isoina hiutaileina ja tuulikin hirveästi, ja siksi jäivät (tai jätettiin) nähtävyydet, kuten kaupunkinäkymä Hakodate-vuorelta, näkemättä. Hyvä reissu oli silti, ja etenkin automatkalta sain otettua paljon kuvia Hokkaidon edelleen hyvin kauniista luonnosta. Myös merta pääsin matkalla näkemään pitkästä aikaa, Japanissa sen voisi luulla olevan itsestäänselvyys mutta kun sisämaassa asun niin ei.
Hakodate-vuori. Menomatkalla ei vielä lunta satanut...
...mutta paluumatkalla kyllä. Tässä paikassa kaivettiin kaikki mahdolliset muovipullot ja kanisterit (joita siis oli varta vasten otettu mukaan) ja täytettiin ne ilmeisesti hyvinkin puhtaalla ja terveellisellä vedellä.
Mutta nyt voisin kertoa kylmyysstoorin ohessa mainitsemastani kohtalokkaasta perjantaista ja sen seurauksista, jotka ovatkin syöneet valtaosan ajastani ja voimistani viime ja tällä viikolla. Pyöräillessäni kouluun hieman normaalia aikaisemmin ja kiireisemmin viime viikon perjantaina sattui pieni onnettomuus. Yhdessä kohtaa matkaa viereisen supermarketin parkkipaikan uloskäynnistä, eli aukosta pensasaidassa, tuli auto joka oli menossa pyorätien yli viereiselle autotielle. Sen pysähtyessä eteeni en ajatellut sen vielä lähtevän ja yritin kiertää sen edestä. Sillä hetkellä kyseinen autokin kuitenkin sattui juuri lähtemään ja pam. Kaaduin autotielle, ei tullut onneksi juuri silloin autoja, eikä ollut isoa vauhtia kummallakaan, joten ei käynyt pahasti. Itse olin ihan nolona ja kumartelin vaan että joo, olen kunnossa (ajaja siis nousi autosta ja kyseli että sattuiko) ja lähdin nopeasti jatkamaan matkaa edelleen kiireisenä. Siinä polkiessani huomasin kuitenkin että auts päähän kyllä sattuu. Koulussa kun sanoin kotiluokan opettajalle tämä järkyttyi ja terveydentilasta huolehtimisen kyseli heti alkuunsa että etkö katsonut rekkaria tai selvittänyt ajajan nimeä. Hämmentyneenä vastasin että en, oikeasti luulin asian olevan ihan ok, kun ei pahasti törmätty. Myöhemmin lähdin sitten koulusta kesken ja kävin sairaalassa vaikka edelleen olin itse sitä mieltä ettei olisi tarvinnut, skannasivat aivot hienolla laitteella joka sai minut tuntemaan itseni sairaalasarjan (krhm, House) potilaaksi. Mukana oli hostäidin lisäksi paikallisen AFS:n täti-ihminen joka sitten otti poliisiin yhteyttä, täällä on siis ilmeisesti tapana selvittää pienetkin onnettomuudet syyllisiä myöten vaikka olinkin omasta mielestäni kunnossa enkä erityisen vihainen onnettomuuden toiselle osapuolelle.
Perjantain jälkeen olen käynyt vielä pariin kertaan lääkärissä aivan minimaalisten kipujen takia turvallisuuden ja oikeastaan myos japanilaisten onnettomuustilanteiden hoitamistapojen vuoksi. Ihan mielenkiintoista on ollut vieraan maan terveydenhoitosysteemiä päästä näkemään ja odotushuoneessa istuessani myos sumoa tuli katseltua ensimmäistä kertaa. (luonnollisesti tv:stä siis, ei sentään live-esitystä siellä :-----D) Auto, johon tormäsin oli muuten taksi, ja nyt AFS ja hostperheeni ovat taksiyhtiölle vihaisia, onnettomuus johon sisältyy auto on aina sen kuskin vika ja ilmeisesti yhtiön toiminta onnettomuuden jälkeen ei ollut hyvien tapojen mukaista. Itsellä on vähintäänkin hämmentynyt ja vähän nolostunutkin olo kun asia näin paisui, mutta on kuulemma aivan normaalit toimet ja kai sitä pitää toimia maassa maan tavalla. Eli en enää sano että olen jo kunnossa ja menen myös kiltisti päivittäin kyseisen taksiyhtiön taksilla kouluun ja takaisin vaikka nolottaa. :'DD
Mietin että voisi alkaa kuulumisten lisäksi kertoa jotain yleistä japanijuttuakin vaihteeksi. Viime aikoina olen käynyt suhteellisen tiuhaan sairaaloiden lisään japanilaisissa kylpylöissä, onsen:eissa eli voisin kertoa niistä. Onsen on siis japaninkielinen sana kuumille lähteille mutta myös niiden yhteydessä toimiville kylpylöille. Japanilaiseen kylpyläkulttuurin mukaan (näin tehdään myös julkisissa kylpylöissä joissa ei ole vulkaanista kuumaa vettä vaan vain 'normaalia' sellaista) pukuhuoneiden jälkeen ollaan alasti ja ennen altaaseen menoa peseydytään huolellisesti pienellä muovisella tuolilla istuen suihkua käyttäen. Altaiden vesi on kuumaa (n. 42 astetta) ja altaissa ei sen takia vietetä pitkiä aikoja eikä tietenkään myöskään uida vaan istutaan vain (kovin syviä altaat eivät siis ole) ja nautitaan. Altaita on niin sisällä kuin ulkonakin, ja sen lisäksi useissa suuremmissa onseneissa on myös pore- tai muuta hierontajuttuja sisältäviä altaita ja saunoja. Saunassa ei kuitenkaan löylyä heitetä ja lämpötila on siinä 70 asteen paikkeilla melko pysyvästi. Kylpemiskulttuuria täältä siis löytyy, melkein jokaisen japanilaiskodin kylpyhuoneessa muuten on kylpyamme ja onseneiden lisäksi julkiset kylpylät, joissa ainut ero on tosiaan kuuman veden alkuperä, ovat suosittuja. Onseniin menemiskynnys ei tunnu olevan hirveän korkea, ja ainakin itse kun isäntäperheen kanssa kävin oli kyseessä yksinkertaisesti päivän peseytyminen vaikka siinä samalla tietysti vulkaanisen kuuman veden altaista nautitaan ja ollaan vähän normaalia hitaammin. Suosikkionsenini tähän mennessä on Satsunae Garden Onsen, edellistä nimeä klikaten voitte nähdä sen kylpytiloista.
Joulu on muuten alkanut täällä(kin?) näkyä valojen ja kauppojen joulukampanjoiden merkeissä. Itse en ole kuitenkaan ihan joulutunnelmaan päässyt kun vähän eri meininki on kuin Suomessa ja se että on jossain muualla saa unohtamaan koko asian. : D Esimerkiksi jouluruokaa ja -juomaa (glögi ;__;) vähän jää kaipaamaan, täällä ostetaan vain joulukakku, joka on siis normaali konditorian täytekakku (joita nämä tuntuu ostavan suht. usein) joulupäällyksiä (marsipaanista tehnyt joulupukin talo ja 'Merry Christmas'-kyltti tms.) lukuunottamatta. Lomaakaan ei joulun yhteydessä ole hirveästi, mullakin kuulemma tulee olemaan AFS:n japaninkoe jouluaattona. =___= Uusi vuosi on huomattavasti suurempi juhla.
Mutta siinä kaikki tällä kertaa, hei heiii! Edelleen toiveita siitä mistä kirjoitan seuraavalla kerralla, otetaan vastaan (japanilainen tv, mitä musiikkia täällä kuulee, japanilainen lukio, ruoka, japanilainen lääkäri...? mulle kaikki on jo sen verran tuttua etten tajua kertoa puoliakaan), kommentoikaa ihmeessä!
keskiviikko 9. marraskuuta 2011
Kouluretki ja muuta tapahtunutta
No hups en sitten saanut sitä kouluretkipäivitystä ikinä tehtyä. Viimeiset viikot ovat olleet tupaten täynnä kaikkea ja näillä näkymin parilla tulevalla viikolla tulee olemaan vielä kiireisempää. Koneella en siis ehdi edelleenkään olla juuri ollenkaan, joten päivityksen yritän kirjoittaa nyt lyhyesti ja ytimekkäästi että saan sen joskus uloskin asti. Jos luet tätä niin jee onnistuin.
Edellisen päivityksen jälkeen on ehtinyt tapahtua kouluretken lisäksi vaikka mitä, mutta koska edellinen teksti oli kirjoitettu juuri ennen retkeä aloitan nyt kronologisesti siitä. Kyseessä siis oli tyypillinen japanilainen lukiokouluretki; samalla tavalla kun suomalaisissa lukioissa on aina wanhojen tanssit ja penkkarit täällä melkein poikkeuksetta kakkosluokkalaiset lähtevät täällä syyslukukaudella (eli japanilaisesta näkokulmasta myohemmällä lukukaudella) retkelle. Retki on usein japaninsisäinen, mutta rikkaammissa yksityis(?)kouluissa kohteena voi olla vaikkapa Hawaii tai Australia tai melkein mikä vaan. Nanshon (kouluni nimi) retken kohteet, Nara, Kioto, Kobe, Osaka ja Tokio ovat kuitenkin ilmeisesti todella tyypillisiä ainakin näiden paikkakuntien ulkopuolisille (etenkin Hokkaidolaisille) kouluille. Muita japanilaisretkelle tyypillisiä piirteitä olivat kallis hinta (hyvät hotellit, palkattujen ihmisten hinta, liput Disneylandiin ja risteilylle..), ihmismäärän suurus (kaikki kakkosluokkalaiset eli 200 oppilasta, plus 11 opettajaa, 3 avustajaa, 1 valokuvaaja jne.), tiukka aikataulu (kaikki viidessä päivässä) ja se että osalla reissua käytettiin koulupukua. Kaksi ensimmäistä päivää kuljettiin siis kaikki yli 200 tyyppiä yhdessä koulupuvut päällä ja kolme viimeistä olivat suurimmaksi osaksi ryhmissä käytettävää vapaa-aikaa vapaavalintaisissa vaatteissa.
Reissu lähti käyntiin koululta aamuseitsemältä, jolloin menimme bussilla Shin-Chitosen (New Chitose) lentokentälle. Sieltä lensimme Kansain lentokentälle, jonne saavuimme kahden maissa. Matkaa jatkettiin paikallisella bussilla, jossa oli suloinen 19-vuotias lentoemännän vaatteita muistuttavaan asuun (samantapaiset vaatteet tuntuu kaikilla matkaoppailla olevan) pukeutunut nainen matkaoppaana, joka selosti bussin ikkunasta näkyvien rakennusten paikkojen historiaa ja taustoja matkan edetessä. Ensimmäinen varsinainen kiertelypaikka oli Naran puisto, joka on tunnettu yli tuhannesta vapaasti puiston alueella käyskentelevästä bambis- siis peurasta (jap. shika). Reilulla eurolla sai ostettua shikasenbeitä eli keksintapaista peuroille syotettävää kakkua, ja täytyy myontää että on kyllä mielenkiintoinen kokemus kun viisitoista peuraa änkee lähelle, näykkii koulupuvun takin reunusta ja syo kädestä. Aika surrealistinen fiilis oli kun peuroja vaan oli niin paljon ja muutenkin puisto oli tosi nätti. Samalla käytiin puiston viereisessä buddhalaistemppelissa, jossa majailee hyvin valtava buddha (maailman suurin pronssipatsas). Buddhankatselun jälkeen mentiin vielä puiston toisella puolella, kukkulalla olevaan veitsistä kuuluisaan tuliaiskauppaan ja sieltä ensimmäiseen yöpymispaikkaan, Narassa olevaan japanilaistyyliseen majataloon.
Bambi ja koulukavereideni jalkoja.
Kiyomizu-dera
Kinkaku-ji.
Hotelli-ikkunan näkymä.
Harajuku.
Paikallisjunan näkymää.
Iltanäkymä merenrannalta.
Mutta joo eksyin vähän aiheesta. Tokio oli hieno ja paikat oli mahtavaa nähdä mutta ryhmäni koostui kahdesta parista parhaita ystäviä ja minusta (yht. 5 henkeä) joten oli vähän irrallinen ja yksinäinenkin olo hetkittäin. Tosi hauskoja ja mukaviakin hetkiäkin oli mutta joo nyt kävi noin. Vain pieni miinus kuitenkin Tokiossa japanilaisten kanssa kiertelemiseen. C: Disneylandissa oli vielä kiusallisempaa kun en tyhmänä ollut hyvissä ajoin hankkinut itselleni ryhmää jonka kanssa siellä menisin (kenen kanssa meni oli täysin vapaata, ei siis edelläsovittuja luokansisäisiä ryhmiä kuten vapaa-ajalla ja esim. rinnakkaisluokkalaisten kanssa kiertely oli mahdollista). Lopulta sain kyllä seuraa yhdestä ryhmästä, mutta tunsin heistä vain yhden ja tunnelma oli vähintäänkin kiusallinen kun yhtäkkiä mukaan vaan ängin. Taaskin hyviäkin hetkiä oli, linna ja Halloweenin takia sallitut sadat cosplayaajat oli hieno nähdä ja tuli sitä vähän ystävystyttyäkin, mutta koska emme menneet mihinkään laitteisiinkaan vaan kiersimme vaan kaikki myymälät oli joo vähän laimea Disneyland-reissu minulle. Disneylandin jälkeen lähdimme lentokoneella kotiin ja kotona hostperheen luona olin iltayhdeksän, -kymmenen aikaan.
Disneyland.
Kouluelämä on jatkunut lähes entisellään, viime aikoina olen yrittänyt puhua ihmisille enemmän, koska olisi hienoa olla edes vähän kavereita ainakin suurimman osan luokkakavereista. Helpommin sanottu kuin tehty, japanilaiset tytöt ovat ujoja ja tässä tilanteessa minäkin. Omalta paikalta nouseminen ja jollekin puhumaan meneminen vaan on edelleen pelottavaa. Miksi? Koska japanilaisten päänliikkeistä ei voi ikinä tietää melkein mitään. Minulla ei ole mitään hajua haluaako kukaan seuraani oikeasti koska smalltalkin verran kaikki ovat poikkeuksetta ystävällisiä vaikka tilanne olisi heille kuinka epämieluinen. Keskitasoinen japanintaito ja pitkähkojäkin keskusteluja puhumaan pystyminen menee vähän hukkaan kun en käytä sitä koulussa ikäisteni kanssa vielä. Mutta toisaalta edistystä on tapahtunut: tässä yksi päivä kävin donitseilla yhdessä animeklubilaisen kaverin kanssa paikassa missä tämä kaveri työskentelee ja tällä viikolla olen saanut puhuttua tytöille joille en ole aikaisemmin saanut kauheasti puhuttua. Tuosta työstä muuten, Japanissahan suuri osa lukiolaisista käy osa-aikatyössä opiskelun ja jotkut jopa kiireisen ja rankan klubiharjoittelun lisäksi, tänäänkin kun käytiin sushia syömässä oli tarjoilijana luokkalainen ja muidenkin baito-paikosta tulee aina välillä kuultua. (osa-aikatyön sanaksi on jostain syystä päätynyt täällä lyhennys saksan arbeit-sanasta)
Perhe-elämä on hauskaa vaikka hetkittäin vähän väsyttäävääkin, ollaan aina paljon menossa ja melkeinpä joka päivä on jotain ohjelmaa. Itse kuitenkin tykkään paljosta tekemisestä huomattavasti enemmän kuin päivittäiseistä peukaloiden pyörittelystä neljän seinän sisällä joten tämä perhe saa edelleen kiittämään hyvää tuuria päivittäin. Useimmiten kun puhun hostperheen kanssa menosta kyseessä on vain minä, hostäiti ja hostveljet, hostisän työt kun ovat viikonloppuisin kun minulla on lomaa ja vapaata viikolla kun olen koulussa. Ensi viikon tiistaina lähdemme kuitenkin koko perheen voiminHakodateen, Hokkaidon aivan eteläkärjessä olevaan suureen kaupunkiin. Lähdön syy on isän työ, hevosia katselemaan mennään mutta luultavasti hostäidin ja -veljien kanssa mennään pois tieltä kiertelemään kaupunkia muuten, haha. Jokainen Obihirolainen jolle olen reissusta maininnut on päivitellyt että oho onpa mukavaa ja että haluaisi itsekin mennä, Hakodate on suht. kuuluisa paikka Hokkaidolla ja suosittu matkakohde muuallakin Japanissa asuville (ainakin viime aikoina lukemani mukaan).
Loppuun vielä kysymys: ajattelin ensi merkinnästä lähtien kirjoittaa kuulumisten läpi huomaamistani tai kokemistani japaniasioista joita en ainakaan itse saanut Suomessa mistään selville, ja kysysin nyt että mistä haluatte kuulla: lääkäristä (joo on siis kaksi reissua takana ehehe), ruoasta, japanilaisesta tv:stä, kohteliaisuuden ja hierarkian näkyminen kielestä, kauppakulttuurista vai jostain muusta?
Edellisen päivityksen jälkeen on ehtinyt tapahtua kouluretken lisäksi vaikka mitä, mutta koska edellinen teksti oli kirjoitettu juuri ennen retkeä aloitan nyt kronologisesti siitä. Kyseessä siis oli tyypillinen japanilainen lukiokouluretki; samalla tavalla kun suomalaisissa lukioissa on aina wanhojen tanssit ja penkkarit täällä melkein poikkeuksetta kakkosluokkalaiset lähtevät täällä syyslukukaudella (eli japanilaisesta näkokulmasta myohemmällä lukukaudella) retkelle. Retki on usein japaninsisäinen, mutta rikkaammissa yksityis(?)kouluissa kohteena voi olla vaikkapa Hawaii tai Australia tai melkein mikä vaan. Nanshon (kouluni nimi) retken kohteet, Nara, Kioto, Kobe, Osaka ja Tokio ovat kuitenkin ilmeisesti todella tyypillisiä ainakin näiden paikkakuntien ulkopuolisille (etenkin Hokkaidolaisille) kouluille. Muita japanilaisretkelle tyypillisiä piirteitä olivat kallis hinta (hyvät hotellit, palkattujen ihmisten hinta, liput Disneylandiin ja risteilylle..), ihmismäärän suurus (kaikki kakkosluokkalaiset eli 200 oppilasta, plus 11 opettajaa, 3 avustajaa, 1 valokuvaaja jne.), tiukka aikataulu (kaikki viidessä päivässä) ja se että osalla reissua käytettiin koulupukua. Kaksi ensimmäistä päivää kuljettiin siis kaikki yli 200 tyyppiä yhdessä koulupuvut päällä ja kolme viimeistä olivat suurimmaksi osaksi ryhmissä käytettävää vapaa-aikaa vapaavalintaisissa vaatteissa.
Reissu lähti käyntiin koululta aamuseitsemältä, jolloin menimme bussilla Shin-Chitosen (New Chitose) lentokentälle. Sieltä lensimme Kansain lentokentälle, jonne saavuimme kahden maissa. Matkaa jatkettiin paikallisella bussilla, jossa oli suloinen 19-vuotias lentoemännän vaatteita muistuttavaan asuun (samantapaiset vaatteet tuntuu kaikilla matkaoppailla olevan) pukeutunut nainen matkaoppaana, joka selosti bussin ikkunasta näkyvien rakennusten paikkojen historiaa ja taustoja matkan edetessä. Ensimmäinen varsinainen kiertelypaikka oli Naran puisto, joka on tunnettu yli tuhannesta vapaasti puiston alueella käyskentelevästä bambis- siis peurasta (jap. shika). Reilulla eurolla sai ostettua shikasenbeitä eli keksintapaista peuroille syotettävää kakkua, ja täytyy myontää että on kyllä mielenkiintoinen kokemus kun viisitoista peuraa änkee lähelle, näykkii koulupuvun takin reunusta ja syo kädestä. Aika surrealistinen fiilis oli kun peuroja vaan oli niin paljon ja muutenkin puisto oli tosi nätti. Samalla käytiin puiston viereisessä buddhalaistemppelissa, jossa majailee hyvin valtava buddha (maailman suurin pronssipatsas). Buddhankatselun jälkeen mentiin vielä puiston toisella puolella, kukkulalla olevaan veitsistä kuuluisaan tuliaiskauppaan ja sieltä ensimmäiseen yöpymispaikkaan, Narassa olevaan japanilaistyyliseen majataloon.
Bambi ja koulukavereideni jalkoja.
Seraavana päivänä pyorimme Kiotossa vieraillen Kinkaku-ji:ssa ('kultaisen paviljongin temppeli') ja Kiyomizu-dera:ssa ('puhtaan veden temppeli'), nämäkin siis buddhalaistemppeleitä. Sää suosi oikein kunnolla ja edellämainittu kultatemppelikin ihan kimalteli kauniisti auringonpaisteessa. Näiden temppeleiden ulkopuolellakin Kioto vaikutti todella kauniilta ja mukavalta paikalta, ja tällä hetkellä Jokohamassa vaihtovuottaan viettävän ja edellisellä viikolla Kiotossa käyneen ystäväni A:n kanssa vannottiinkin että joskus siellä asutaan.
Kiyomizu-dera
Kinkaku-ji.
Kiotosta lähdettiin Osakaan, jossa kävimme katsomassa japanilaista teatteria/komediashow:ta Namba Gurando Kagetsussa. En ollut odottanut kovin innolla koska oletin etten ymmärtäisi puoliakaan nopean puheen ja mahdollisen erityyppisen huumorin takia, mutta vastoin odotuksiani ymmärsinkin suurimman osan ja pidin esitystä yhtä hauskana kuin muutkin sille paljon nauraen. Teatterista jatkoimme bussilla Kobeen, Osakan läheiseen rannikkokaupunkiin. Siellä ohjelmassa oli illallisristeily, ja aika hulppeaa oli. Ruoka oli älyttömän hyvää ja näkymät hyvin kauniita, syömisen jälkeen suurin osa oppilaista minä mukaanluokien viettivät aikaa kannella yhteiskuvia ottaen. Risteilyn jälkeen yövyimme Osakassa hotellissa.
Risteilyn näkymää.
Osakan aamun bussimatkalta.
Seuraavana päivänä oli Osakan vapaa-aika, jonka ryhmäni kanssa käytimme oikeastaan kokonaan ostoksiin. Tietysti söimme takoyakia (taikinapalloja joissa on sisällä mustekalaa) ja okonomiyakia ("japanilainen pizza", paistettu lätty vaihtelevine täytteineen), kahta suosittua ruokaa jotka ovat Osakasta kotoisin ja joista kyseinen kaupunki on kuuluisa. Vapaa-aika loppui asemalle paluuseen, josta lähdimme shinkansenilla, luotijunalla kohti Tokiota. Elämys oli sekin ja hirveän nopeastihan se kulki, Osakasta Tokioon ei ole ihan lyhyt matka mutta hirmu nopeasti se meni, etenkin kun sain juteltua niin omille luokkalaisille kuin uusillekin tyypeille sen aikana. Harmi vaan että matkan aikana ulkona oli jo pimeää joten näkymistä ei saanut niinkään selvää (muuten mm. Fuji-vuoren näkeminen olisi voinut olla mahdollista.
Osakanäkymää bussista.
Tokiossa menimme hotelliin ja seuraavana aamuna oli luvassa kokonainen päivä vapaa-aikaa tässä japanin valtavassa ja täyteen tungetusta pääkaupungissa. Olin lievästi sanottuna innoissani. Mielialaa nosti vielä se että illalla hotellille palattaessa tapaisin sen Kioton kohdalla mainitsemani neiti A:n, Suomessa samassa lukiossa ja tällä hetkellä Jokohamassa vaihtaroivan ystävän. Vapaa-ajalla oli kivaa ja oli uskomatonta nähdä sellaisia paikkoja kuin Shibuya ja Harajuku, näistä kun aina lukenut ja nähnyt kuvia ja aina halunnut käydä. Etenkin ensin mainitun maisemat oli tuttuja, kun on tullut pelattua The World Ends With You:ta, DS-peliä joka sijoittuu Shibuyaan ja omaa kaikki kuuluisimmat paikat vain vähän muunnetuilla nimillä. Innostun suurista kaupungeista muutenkin aina melkein nolostuttavan paljon Suomessa kun oikeasti isoja kaupunkeja ei pahemmin ole (tällä hetkellä innostumisrajani menee suuren ja kattavan metrosysteemin kattavissa kaupungeissa ja Tokion metrokarttahan näyttää tältä) ja niistä suurimmistakin olen asunut vähän kaukana metsän keskellä. Luontoa arvostan aina metsästä erossa pysymisajan kasvaessa enemmän ja enemmän, mutta vielä nyt suurkaupungeissa on loistoa jäljellä.
Risteilyn näkymää.
Osakan aamun bussimatkalta.
Seuraavana päivänä oli Osakan vapaa-aika, jonka ryhmäni kanssa käytimme oikeastaan kokonaan ostoksiin. Tietysti söimme takoyakia (taikinapalloja joissa on sisällä mustekalaa) ja okonomiyakia ("japanilainen pizza", paistettu lätty vaihtelevine täytteineen), kahta suosittua ruokaa jotka ovat Osakasta kotoisin ja joista kyseinen kaupunki on kuuluisa. Vapaa-aika loppui asemalle paluuseen, josta lähdimme shinkansenilla, luotijunalla kohti Tokiota. Elämys oli sekin ja hirveän nopeastihan se kulki, Osakasta Tokioon ei ole ihan lyhyt matka mutta hirmu nopeasti se meni, etenkin kun sain juteltua niin omille luokkalaisille kuin uusillekin tyypeille sen aikana. Harmi vaan että matkan aikana ulkona oli jo pimeää joten näkymistä ei saanut niinkään selvää (muuten mm. Fuji-vuoren näkeminen olisi voinut olla mahdollista.
Osakanäkymää bussista.
Tokiossa menimme hotelliin ja seuraavana aamuna oli luvassa kokonainen päivä vapaa-aikaa tässä japanin valtavassa ja täyteen tungetusta pääkaupungissa. Olin lievästi sanottuna innoissani. Mielialaa nosti vielä se että illalla hotellille palattaessa tapaisin sen Kioton kohdalla mainitsemani neiti A:n, Suomessa samassa lukiossa ja tällä hetkellä Jokohamassa vaihtaroivan ystävän. Vapaa-ajalla oli kivaa ja oli uskomatonta nähdä sellaisia paikkoja kuin Shibuya ja Harajuku, näistä kun aina lukenut ja nähnyt kuvia ja aina halunnut käydä. Etenkin ensin mainitun maisemat oli tuttuja, kun on tullut pelattua The World Ends With You:ta, DS-peliä joka sijoittuu Shibuyaan ja omaa kaikki kuuluisimmat paikat vain vähän muunnetuilla nimillä. Innostun suurista kaupungeista muutenkin aina melkein nolostuttavan paljon Suomessa kun oikeasti isoja kaupunkeja ei pahemmin ole (tällä hetkellä innostumisrajani menee suuren ja kattavan metrosysteemin kattavissa kaupungeissa ja Tokion metrokarttahan näyttää tältä) ja niistä suurimmistakin olen asunut vähän kaukana metsän keskellä. Luontoa arvostan aina metsästä erossa pysymisajan kasvaessa enemmän ja enemmän, mutta vielä nyt suurkaupungeissa on loistoa jäljellä.
Hotelli-ikkunan näkymä.
Harajuku.
Paikallisjunan näkymää.
Iltanäkymä merenrannalta.
Mutta joo eksyin vähän aiheesta. Tokio oli hieno ja paikat oli mahtavaa nähdä mutta ryhmäni koostui kahdesta parista parhaita ystäviä ja minusta (yht. 5 henkeä) joten oli vähän irrallinen ja yksinäinenkin olo hetkittäin. Tosi hauskoja ja mukaviakin hetkiäkin oli mutta joo nyt kävi noin. Vain pieni miinus kuitenkin Tokiossa japanilaisten kanssa kiertelemiseen. C: Disneylandissa oli vielä kiusallisempaa kun en tyhmänä ollut hyvissä ajoin hankkinut itselleni ryhmää jonka kanssa siellä menisin (kenen kanssa meni oli täysin vapaata, ei siis edelläsovittuja luokansisäisiä ryhmiä kuten vapaa-ajalla ja esim. rinnakkaisluokkalaisten kanssa kiertely oli mahdollista). Lopulta sain kyllä seuraa yhdestä ryhmästä, mutta tunsin heistä vain yhden ja tunnelma oli vähintäänkin kiusallinen kun yhtäkkiä mukaan vaan ängin. Taaskin hyviäkin hetkiä oli, linna ja Halloweenin takia sallitut sadat cosplayaajat oli hieno nähdä ja tuli sitä vähän ystävystyttyäkin, mutta koska emme menneet mihinkään laitteisiinkaan vaan kiersimme vaan kaikki myymälät oli joo vähän laimea Disneyland-reissu minulle. Disneylandin jälkeen lähdimme lentokoneella kotiin ja kotona hostperheen luona olin iltayhdeksän, -kymmenen aikaan.
Disneyland.
Siinä tiivistelmä kouluretkestä kuvineen, hope you enjoyed. Minä nautin reissusta kyllä, jos tästä saa kuvat ettei ollut kivaa niin ei ole totta. : D Mutta joo sitten vielä reissunjälkeiset kuulumiset, paluustahan kun on jo melkein kaksi viikkoa. Paluuta seuranneella viikolla oli kahdet hyvin erilaiset juhlat, ensiksi edellisen merkinnän lopussa mainitun hostisän tärkeän ajon voitonjuhlat talli-ihmisten ja hevosenomistajien kanssa ulkona ja toisen hostveljen 4-vuotissynttärit hostperheen kotona. Molemmissa oli hauskaa, ja toisen iloiset jälkimeiningit jatkuvat edelleen kun veli pienen painostuksen ja kehottelun jälkeen valitsi Toys'R'Us:ista lahjakseen Jenga-pelin joka Suomessa tunnetaan paremin nimellä Kaatuva torni (piti muuten googlettaa tuo kun en ollut ihan varma kun siitä on aikaa). Sitä pelataan melkein päivittäin ja aina joskus kylässä käyvät hostvanhempien ystävätkin ovat mukana pelaamassa. Jengaa pelatessa hostveljet myos ovat harvinaisen ystävällisiä ja hyvin käyttäytyviä. :-----D Hahhah.
Kouluelämä on jatkunut lähes entisellään, viime aikoina olen yrittänyt puhua ihmisille enemmän, koska olisi hienoa olla edes vähän kavereita ainakin suurimman osan luokkakavereista. Helpommin sanottu kuin tehty, japanilaiset tytöt ovat ujoja ja tässä tilanteessa minäkin. Omalta paikalta nouseminen ja jollekin puhumaan meneminen vaan on edelleen pelottavaa. Miksi? Koska japanilaisten päänliikkeistä ei voi ikinä tietää melkein mitään. Minulla ei ole mitään hajua haluaako kukaan seuraani oikeasti koska smalltalkin verran kaikki ovat poikkeuksetta ystävällisiä vaikka tilanne olisi heille kuinka epämieluinen. Keskitasoinen japanintaito ja pitkähkojäkin keskusteluja puhumaan pystyminen menee vähän hukkaan kun en käytä sitä koulussa ikäisteni kanssa vielä. Mutta toisaalta edistystä on tapahtunut: tässä yksi päivä kävin donitseilla yhdessä animeklubilaisen kaverin kanssa paikassa missä tämä kaveri työskentelee ja tällä viikolla olen saanut puhuttua tytöille joille en ole aikaisemmin saanut kauheasti puhuttua. Tuosta työstä muuten, Japanissahan suuri osa lukiolaisista käy osa-aikatyössä opiskelun ja jotkut jopa kiireisen ja rankan klubiharjoittelun lisäksi, tänäänkin kun käytiin sushia syömässä oli tarjoilijana luokkalainen ja muidenkin baito-paikosta tulee aina välillä kuultua. (osa-aikatyön sanaksi on jostain syystä päätynyt täällä lyhennys saksan arbeit-sanasta)
Perhe-elämä on hauskaa vaikka hetkittäin vähän väsyttäävääkin, ollaan aina paljon menossa ja melkeinpä joka päivä on jotain ohjelmaa. Itse kuitenkin tykkään paljosta tekemisestä huomattavasti enemmän kuin päivittäiseistä peukaloiden pyörittelystä neljän seinän sisällä joten tämä perhe saa edelleen kiittämään hyvää tuuria päivittäin. Useimmiten kun puhun hostperheen kanssa menosta kyseessä on vain minä, hostäiti ja hostveljet, hostisän työt kun ovat viikonloppuisin kun minulla on lomaa ja vapaata viikolla kun olen koulussa. Ensi viikon tiistaina lähdemme kuitenkin koko perheen voimin
Loppuun vielä kysymys: ajattelin ensi merkinnästä lähtien kirjoittaa kuulumisten läpi huomaamistani tai kokemistani japaniasioista joita en ainakaan itse saanut Suomessa mistään selville, ja kysysin nyt että mistä haluatte kuulla: lääkäristä (joo on siis kaksi reissua takana ehehe), ruoasta, japanilaisesta tv:stä, kohteliaisuuden ja hierarkian näkyminen kielestä, kauppakulttuurista vai jostain muusta?
perjantai 21. lokakuuta 2011
Pyöräily auringonlaskuun ja muita satunnaisia ilonaiheita
Okei kouluretki oli ja meni ja sitä edeltävissä pakkauskiireissä tämä päivitys jäi julkaisematta, teksti on vähän päässyt vanhentumaan mutta kun se on kuitenkin ajan kanssa kirjoitettu niin julkaisen sen tässä ennen kuin saan selostuksen koulureissusta valmiiksi.
Nuorempi pikkuveli nukkuu ; u ; Kyllä noi ainakin nukkuessa kovin suloisia on.
Aika on kulunut pelottavan nopeasti - koulun retki Kiotoon, Osakaan ja Tokioon (plus Naraan ja Kobeen) alkaa jo huomenna. Lokakuun loppu vaikutti aina kaukaiselta ajankohdalta mutta nyt se sitten on jo täällä. Ihan mitään sanomatta retken hetki ei ole tullut, koska koulussahan sitä ollaan puitu niin välituntien keskusteluissa kuin useiden aineiden oppitunneillakin. Maantietoon tehtiin japanilaista sanomalehteä muistuttavat ryhmätyöt: tekstiä (ylhäältä alaspäin ruudutetulle paperille) ja leikattuja kuvia kouluretken kohteista (paikoista, ruoasta) A2-kokoiselle paperille. Omassa ryhmässä minäkin kirjoitin tekstinpätkän japaniksi, todella yksinkertainen ja aika kökkö teksti siitä tietenkin tuli, mutta sainpa kuitenkin tehtyä. Japanilaiseen tyyliin näiden kaikkien työt oli järkyttävän siistejä ja yksityiskohtaisia, omassa ryhmässäni kaksi lentopalloklubiin kuuluvaa tyttöä askartelivat pelottavan täydellisiä otsikkotekstejä (siis tietysti pieniä täydellisiä kanjeja joissa oli kolmea eriä paperia ja afhgh) ja origameja joilla reunat koristeltiin - vaikka urheiluklubin ihmisinä heillä on tuhottoman vähän vapaa-aikaa. Luultavasti väkersivät niitä kotona yöllä tai jotain, voi näitä tunnollisia japseja. ;____;
Kouluretki maksettiin käteisellä matkatoimistoon (joo japanilaisilla on herranjestas matkatoimisto järkkäämässä kouluretkeä, ei ihme että on kallista), oli melkonen määrä käteistä ennen maksun suoritusta.
Kouluretken lähestyessä olen tajunnut yhä selkeämmin kuinka iso juttu se on kaikille oppilaille. Esimerkiksi tyttöjen vaatesuunnitelmat ovat melko pelottavia: oletuksena on, että kouluretkelle ostetaan uudet vaatteet alusvaatteita myöten ja kaikki asukokonaisuudet mietitään todella, todella tarkkaan käyttöpaikkaa myöten. Jo monta viikkoa sitten joku sanoi kaverilleen valinneensa vaatteet (joku kolme viikkoa ennen matkaa siis) ja viime aikoina olen kuullut ihmisten puhuvan laittaakko parhaat vaatteet Tokion vapaa-ajalle vai Tokion Disneylandiin. No, pakko se on kai myöntää että itsekin mietin vaatteet ja asukokonaisuudet etukäteen, vaikka vasta eilen eli kaksi yötä ennen lähtoä. Uusia vaatekappaleita on tasan yksi ja sekin recycle shopista, eli Suomen UFF:ia muistuttavasta paikasta.
Sää täällä Hokkaidolla on viimestään nyt todella kylmennyt, viime viikolla oli vain pari astetta lämmintä ja useimpinakin päivinä vain kymmenisen astetta. Yksi aamu sain autokyydin hostperheeltä ihan vain järkyttävän kylmän ja voimakkaan tuulen takia. Muuten olen kuitenkin harrastanut pyöräilyä lähes joka (koulu)päivä, ja edelleen paikalliset ihmiset tuijottavat kun niin joukosta erotun. :---D On se ulkomaalainen koulupuvussa vaan niin hassu näky. Tällä viikolla ensimmäistä kertaa yhden tuijotuksen mukana oli myös tervehdys, kaksi jonkin kaupungin muun lukion opiskelijaa sanoivat HARROO (hello japanilaisittain) ja olivat jokseenkin tohkeissaan kun vastasin, kiittivätkin ihan. Hostperhe on kannustanut tervehtimään melkein kaikkia kun en kerran musiikkiakaan voi kuunnella (täällä se on kiellettyä pyöräilessä), vähän tekisi mieli jo ihmisten ilmeiden näkemisen takia mutta helpommin sanottu kuin tehty. Ujostuttaa. ; w ; Mutta pyöräilystä kouluun pidän hirveästi, jotenkin pyöräily koulupuku päällä japanilaisessa kaupungissa saa hämmentävän hienon fiiliksen aikaan. Etenkin jos matkalla sattuu olemaan auringonlasku ja matalalta loistava punertava valo maalaa kaiken kauniiksi. Liikennevaloissa on helppo unohtua katselemaan auringon laskemista sinisten vuorien taakse.
Tämä on otettu autosta mutta samaa fiilistä kuin aurinkolaskupyöräilyssä oli tuona hetkenä. Kuunneltiin jazzia radiosta ja tunnelma oli mitä parhain.
Ruska on ollut todella kaunista, ja alkaa pikku hiljaa lähestyä loppuaan. Hostäiti oli luvannut että kävisimme jossain tämän prefektuurin, Tokachin, erityisen kauniissa paikassa sitä ihailemassa ja valokuvaamassa. Aikaraja tälle oli koulun retki, koska sieltä palattuani ruska on luultavasti jo kokonaan loppunut. Joka lomapäivälleni on kuitenkin sattunut huono sää tai jotain muuta tehtävää, eikä eilinen, viimeinen mahdollinen lähtopäivä, ollut poikkeus. Vettä satoi kun saavista ja kylmääkin oli. Sadetta uhmaten lähdimme kuitenkin vajaan kahden tunnin päähän Obihirosta paikalliseen kansallispuistoon. Ja vaikka kylmää ja märkää oli, oli hieno reissu, oikeasti ihan liikutuin hetkittäin jälleen auton ikkunasta ja kävellen näkymiä katsellessa. Selkeällä säällä olisi tietenkin ollut vielä hienompaa ja rankkasateen takia tämmöinen poljettava rata-asia jota kokeilemaan oikeastaan mentiinkin ei ollut käytössä, mutta ei silti kaduttanut lähtö kun niin kovin nättiä oli.
Nuorempi pikkuveli nukkuu ; u ; Kyllä noi ainakin nukkuessa kovin suloisia on.
Aika on kulunut pelottavan nopeasti - koulun retki Kiotoon, Osakaan ja Tokioon (plus Naraan ja Kobeen) alkaa jo huomenna. Lokakuun loppu vaikutti aina kaukaiselta ajankohdalta mutta nyt se sitten on jo täällä. Ihan mitään sanomatta retken hetki ei ole tullut, koska koulussahan sitä ollaan puitu niin välituntien keskusteluissa kuin useiden aineiden oppitunneillakin. Maantietoon tehtiin japanilaista sanomalehteä muistuttavat ryhmätyöt: tekstiä (ylhäältä alaspäin ruudutetulle paperille) ja leikattuja kuvia kouluretken kohteista (paikoista, ruoasta) A2-kokoiselle paperille. Omassa ryhmässä minäkin kirjoitin tekstinpätkän japaniksi, todella yksinkertainen ja aika kökkö teksti siitä tietenkin tuli, mutta sainpa kuitenkin tehtyä. Japanilaiseen tyyliin näiden kaikkien työt oli järkyttävän siistejä ja yksityiskohtaisia, omassa ryhmässäni kaksi lentopalloklubiin kuuluvaa tyttöä askartelivat pelottavan täydellisiä otsikkotekstejä (siis tietysti pieniä täydellisiä kanjeja joissa oli kolmea eriä paperia ja afhgh) ja origameja joilla reunat koristeltiin - vaikka urheiluklubin ihmisinä heillä on tuhottoman vähän vapaa-aikaa. Luultavasti väkersivät niitä kotona yöllä tai jotain, voi näitä tunnollisia japseja. ;____;
Kouluretki maksettiin käteisellä matkatoimistoon (joo japanilaisilla on herranjestas matkatoimisto järkkäämässä kouluretkeä, ei ihme että on kallista), oli melkonen määrä käteistä ennen maksun suoritusta.
Kouluretken lähestyessä olen tajunnut yhä selkeämmin kuinka iso juttu se on kaikille oppilaille. Esimerkiksi tyttöjen vaatesuunnitelmat ovat melko pelottavia: oletuksena on, että kouluretkelle ostetaan uudet vaatteet alusvaatteita myöten ja kaikki asukokonaisuudet mietitään todella, todella tarkkaan käyttöpaikkaa myöten. Jo monta viikkoa sitten joku sanoi kaverilleen valinneensa vaatteet (joku kolme viikkoa ennen matkaa siis) ja viime aikoina olen kuullut ihmisten puhuvan laittaakko parhaat vaatteet Tokion vapaa-ajalle vai Tokion Disneylandiin. No, pakko se on kai myöntää että itsekin mietin vaatteet ja asukokonaisuudet etukäteen, vaikka vasta eilen eli kaksi yötä ennen lähtoä. Uusia vaatekappaleita on tasan yksi ja sekin recycle shopista, eli Suomen UFF:ia muistuttavasta paikasta.
Sää täällä Hokkaidolla on viimestään nyt todella kylmennyt, viime viikolla oli vain pari astetta lämmintä ja useimpinakin päivinä vain kymmenisen astetta. Yksi aamu sain autokyydin hostperheeltä ihan vain järkyttävän kylmän ja voimakkaan tuulen takia. Muuten olen kuitenkin harrastanut pyöräilyä lähes joka (koulu)päivä, ja edelleen paikalliset ihmiset tuijottavat kun niin joukosta erotun. :---D On se ulkomaalainen koulupuvussa vaan niin hassu näky. Tällä viikolla ensimmäistä kertaa yhden tuijotuksen mukana oli myös tervehdys, kaksi jonkin kaupungin muun lukion opiskelijaa sanoivat HARROO (hello japanilaisittain) ja olivat jokseenkin tohkeissaan kun vastasin, kiittivätkin ihan. Hostperhe on kannustanut tervehtimään melkein kaikkia kun en kerran musiikkiakaan voi kuunnella (täällä se on kiellettyä pyöräilessä), vähän tekisi mieli jo ihmisten ilmeiden näkemisen takia mutta helpommin sanottu kuin tehty. Ujostuttaa. ; w ; Mutta pyöräilystä kouluun pidän hirveästi, jotenkin pyöräily koulupuku päällä japanilaisessa kaupungissa saa hämmentävän hienon fiiliksen aikaan. Etenkin jos matkalla sattuu olemaan auringonlasku ja matalalta loistava punertava valo maalaa kaiken kauniiksi. Liikennevaloissa on helppo unohtua katselemaan auringon laskemista sinisten vuorien taakse.
Tämä on otettu autosta mutta samaa fiilistä kuin aurinkolaskupyöräilyssä oli tuona hetkenä. Kuunneltiin jazzia radiosta ja tunnelma oli mitä parhain.
Ruska on ollut todella kaunista, ja alkaa pikku hiljaa lähestyä loppuaan. Hostäiti oli luvannut että kävisimme jossain tämän prefektuurin, Tokachin, erityisen kauniissa paikassa sitä ihailemassa ja valokuvaamassa. Aikaraja tälle oli koulun retki, koska sieltä palattuani ruska on luultavasti jo kokonaan loppunut. Joka lomapäivälleni on kuitenkin sattunut huono sää tai jotain muuta tehtävää, eikä eilinen, viimeinen mahdollinen lähtopäivä, ollut poikkeus. Vettä satoi kun saavista ja kylmääkin oli. Sadetta uhmaten lähdimme kuitenkin vajaan kahden tunnin päähän Obihirosta paikalliseen kansallispuistoon. Ja vaikka kylmää ja märkää oli, oli hieno reissu, oikeasti ihan liikutuin hetkittäin jälleen auton ikkunasta ja kävellen näkymiä katsellessa. Selkeällä säällä olisi tietenkin ollut vielä hienompaa ja rankkasateen takia tämmöinen poljettava rata-asia jota kokeilemaan oikeastaan mentiinkin ei ollut käytössä, mutta ei silti kaduttanut lähtö kun niin kovin nättiä oli.
Palattuamme retkeltä menimme hostveljen ja -äidin kanssa kannustamaan hostisää tämän hyvin tärkeässä (ajoja on siis joka viikko mutta tämä oli todella erityinen kisa) hevosajokisassa. Ja tadadaa, hostisäni voitti! Minulle avautui tämän ajon erityisyys vasta voiton jälkeen asioita seuraillessa. Hostäiti oli todella innoissaan ja melkein hyppi ilosta, hostisää haastateltiin tv:hen (siis erityiselle Ban'ei-paikalliskaapelikanavalle jossa näytetään ajoja, mutta oli ensimmäinen kerta kun näin siellä olevan haastattelun), hän sai valtavasti onnittelupuheluja, hevosenomistaja tuli kotiin onnittelemaan ja hostisä sai ison seinävaatteen (vastaa kai pokaalia, siis tärkeä palkinto jota hostisä on yrittänyt voittaa viimeiset 9 vuotta). Todella vaikeaa selittää kun minullekin nämä kuviot eivät ole hirveän selkeitä mutta hienoa oli. o/
Mutta siinä kaikki tältä erää, kouluretki kutsuu! Palaan Obihiroon 29. päivä, myöhään lauantai-iltana. Pitäkää peukkuja etten unohtaisi mitään pakatessa tai matkan varrelle. :-----D
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)